Tajusin että oon yrittänyt muodostaa tähän kenttään lauseita nyt aika kauan enkä vieläkään tiedä miten tän aloittaisin niin että tästä saisi selvää ja tää ehkä houkuttelisi lukemaan. Mutta kun en oikein uskalla itsekään myöntää itselleni mitä oon mennyt lupaamaan.
Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2013, menin armeijaan tammikuussa 2014 ja aikuisopistoon tammikuussa 2015. Nyt olen ylioppilas, reservin alikersantti ja yhdistelmäajoneuvonkuljettaja. Töitä ei kuitenkaan löytynyt valmistumisen jälkeen ja aloin turhautumaan. Olin kirjoittanut hakemuksia firmaan jos toiseen, kysellyt töitä facebookin ryhmissä, tehnyt hakemuksia myös ulkomaisille sivuille ja vääntänyt CV:itä niin suomeksi kuin englanniksi. Jotain oli pakko keksiä, kotona istuminen ei ollut vaihtoehto ja levottomuus ja turhautuneisuus alkoivat vaikuttamaan yleiseen mielialaani.
Sitten mä sen tein. Reilu kaksi vuotta sitten netin Au Pair sivulle tekemäni mutta käyttämättä jäänyt profiilini oli yhä tallessa ja kaivelin salasanat esiin ja kirjauduin sinne. Kirjoitin englanninkielisen romaanin haaveesta joka mulla on ollut jo pitkään, joskus puolivakavana aikomuksena ja joskus olen vaan leikitellyt asialla mielessäni. Nyt kirjoitin sen ensimmäistä kertaa ylös, luin pari kertaa ajatuksen kanssa ja julkaisin. Sitten jäin odottamaan että poikisiko se jotain.
Seikkailin samaan aikaan sivulla ja mahassa muljahti hassusti kun satuin lukemaan yhden ilmotuksen otsikon ja näin kuvan pellolla laukkaavista hevosista. Klikkasin profiilin auki, luin ilmoituksen ja mahan pohjassa alkoi tuntumaan hassulta. Löysin sivulta "favorite"-painikkeen ja ruudulle ilmestyi sitä klikattuani teksti, että käyttäjälle on lähetetty sähköpostia kiinnostuksestani heitä kohtaan. Meni päivä ja sähköpostiini tuli viesti että sivuston inboxissa olisi minulle viesti. Edellisenä päivänä mielenkiintoni herättäneen ilmoituksen jättäjä kiitti minua mielenkiinnosta, liitti yhteyteen tilansa nettisivut ja pyysi minua lisäämään hänet Skypessä.
Se kävi niin äkkiä että välillä piti ihan vaan laittaa kone syrjään ja miettiä että mitä tässä nyt tapahtuu, onko tää nyt oikeasti tapahtumassa ja mikä on homman nimi. Nainen lähestyi minua facebookissa, alettiin kirjoittelemaan ja sain kun sainkin skypen toimimaan puhelimessani. Hetken aikaa kirjoiteltiin ja sitten sovittiinkin Skype-puhelusta samalle illalle.
Se koko ilta meni aikamoisissa tärinöissä, mahassa tuntui ihan kamalalta ja pään sisällä kävi sellainen myllerrys ettei ole ihan heti ollut moista. Soitettiin illan aikana pariin otteeseen ja kerrottiin toisistamme, kyseltiin asioita ja naurettiin. Hymyilin koko ajan ja koko ajan tuntui siltä että tämä on unta. Vielä yöllä nukkumaan mennessäkin tuntui siltä että tämä ei voi olla todellista. Mihin ihmeeseen olen sotkeutumassa ja mitä päässäni liikkuu.
Nyt ollaan siis siinä pisteessä, että huomenillalla soitan Skype-puhelun Etelä-Englantiin ja kerron että otan vastaan paikan Au Pairina tämän nuoren pariskunnan omistamalla hevostilalla. Paikka sijaitsee pienessä kylässä, juuri sillä alueella mistä olen haaveillut, lähellä New Forestin kansallispuistoa. Tilukset ovat upeat, yli 300 vuotta vanhat ja niitä kunnioittaen entisöidyt. Ja hevoset, ne asuvat ulkona ja syövät tilalla viljeltyä rehua, niitä hoitavat useat ammattitaitoiset ja hevosrakkaat ihmiset. Tilan alueella on henkilö jolla on kymmenkunta koiraa ja hän ottaa mielellään vastaan apua niiden hoidossa. Ja minä pääsen juuri sellaisiin töihin joista haaveilin. Etsin paikkaa jossa saan olla ulkona, tehdä töitä käsilläni ja ola tekemisissä eläinten kanssa ja kehittää kielitaitoani. Pääsen hevostelemaan, joskus jopa ratsastamaan. Välillä saan myös hoitaa lapsia. Kaikki tämä on käynyt niin nopeasti ja niin monta palasta on loksahdellut paikoilleen ihan huomaamatta, että mulla on edelleen jatkuvasti vaikeuksia uskoa tätä todeksi.
Mutta ei mitään niin hyvää ettei jotain huonoakin. Olen itkenyt jo ensimmäiset itkut sen vuoksi että joudun eroon Hukasta. Tällä hetkellä se on ainoa asia joka aiheuttaa ristiriitaisia ja ahdistuneita tunteita. Host-perheen äiti kyllä toivotti koirankin lämpimästi tervetulleeksi kanssani ja niin kovin mielelläni olisin lähdössä Hukan kanssa. Mutta ei se olisi oikein muuta perhettäni kohtaan. Hukka on koko perheen koira ja me kaikki rakastetaan sitä niin suunnattoman paljon. Koiran lennättäminen Englantiin on kallista ja meidän koti olisi aika tyhjä ilman Hukkaa. Niin pahalta kun se tuntuukin, Hukka jää kotiin vanhempieni ja sisarusteni hoivaan. Vaikka kovin mielelläni olisin ottanut sen mukaani koti-ikävää helpottamaan ja työparikseni traktorihommiin ja hevosten hoitoon. Onneksi tosiaan sain kuulla että lähimmässä talossa asustaa ainakin 8 koiraa joiden omistaja ei pistäisi pahakseen apua niiden hoidon kanssa. Uskon että hommia riittää siihen malliin ettei ikävälle ainakaan päiväsaikaan jää aikaa. Eniten mietin vaan sitä, mikä kaikki on muuttunut kun tulen takaisin Suomeen. Mutta se on sen ajan ongelma.
Huh, tuntupas hyvältä saada kaikki pois sydämeltä. Pää on ainakin hetkellisesti hieman jäsentyneempi ja mieli rauhallisempi.
