Kotiinpaluun jälkeen

Moikka blogiväki.
En ole tänne kirjoitellut pitkään aikaan mitään. Ei sillä etteikö olisi ollut aikaa ja mahdollisuutta, vaan sillä että en ole halunnut ajatella aikaa taaksepäin viime vuoteen. Nyt katsoin viime yön ja tämän päivän aikana kaikki uudet jaksot Au Pairit Kanadassa sarjasta ja sen herättämien tunteiden innottamana päätin herätellä blogia eloon.

Mun viimeiset kuukaudet Englannissa meni uskomattoman nopeasti. Mitä lähemmäs kotiinlähtö tuli, sitä hullummalta se tuntui. En pystynyt edes kuvitella elämää muualla kuin siinä kylässä. Päässä risteili monenlaisia ajatuksia ja monta kertaa olin aivan varma jääväni Englantiin. Viimeisinä viikkoina itkin kaverin olkaa vasten niin monesti, kotiinlähtö tuntui niin väärältä.
Syy miksi en jäänyt siihen paikkaan upeista puitteista, mielettömistä ihmisistä ja työstäni huolimatta oli erimielisyydet työnantajan kanssa. Hän oli erittäin vahva persoona ja tottunut siihen että asiat tehdään hänen haluamallaan tavalla. Koska itselleni oli kuitenkin kuukausien saatossa kehittynyt erittäin vahva näkemys siitä miten työni olisi kannattavinta tehdä, toin sen myös hänelle julki asiallisesti. Luulen että hän koki jossain vaiheessa olonsa jopa uhatuksi ja epävarmaksi sillä monien paikallisten ystävieni mukaan olin ensimmäinen työntekijä joka oli tuonut epäkohdat hänen tietoisuuteensa. Jossain vaiheessa tunteet kuumeni puolin ja toisin ja näin työnantajastanikin että hän ei ehkä ollut tottunut sellaiseen. Olin aina noiden tilanteiden jälkeen hetken aikaa aika sekavassa tilassa ja monesti tärisin ja itkin yksin tai kaverin luona. Mutta kun kyyneleet oli kuivattu, tuntui aina että nousin entistä vahvempana. Tunsin itseni niinä hetkinä aika voimakkaaksi ja olin ylpeä itsestäni.
Työsopimukseni oli vain vuoden mittainen, mutta aikeissani oli jäädä sinne pidemmäksikin aikaa. Lopulta koin kuitenkin että vaikka koko paikka oli muutenkin unelmieni täyttymys, elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisessa paikassa jossa hyvästä työsuoritteesta ei seuraa kannustetta tai hyvää palautetta, vaan lisää töitä ja jatkuvaa kritisointia. Loppua kohden tein vain minulle määrätyt tehtävät kun siihen asti olin omaehtoisesti ajellut ympäri kyliä kyselemässä lisätehtäviä ja ahersin niin pitkään kuin suinkin vain kykenin.
Olin pettynyt, en tiedä mistä voin löytää enää samanlaista työpaikkaa ja samanlaista yhteisöä tulevaisuudessa.

Kylä jossa asuin oli pieni ja ikivanha, asukkaita oli reilu 350. Opin tuntemaan heistä suurimman osan ulkonäöltä ja ison osan myös nimeltä ja henkilökohtaisesti. Ja sitä kylää ikävöin päivittäin. Miten ihanaa olikaan ajella tai kävellä kylänraittia ja pysähtyä juttelemaan ystävien kanssa, vaihtaa kuulumisia, juoruta ja nauraa. Kaikki tunsivat minut ja Grimin ainakin ulkonäöltä. Olin "That foreign girl with the black dog".
Kävin melkein viikottain meidän kyläkaupassa jota piti hyvän ystäväni äiti. Hän oli niin ihana, sellainen minun kaltainen suorasanainen ja rehellinen nainen. Häneltä sain aina tukea kun sitä tarvitsin. Hän kysyi aina miten töissä menee ja osasi aina piristää.
Meidän työpajalla työskenteli tuon naisen mies. Hänen kanssaan tulin loistavasti toimeen, luulen että hänkin arvosti sitä että kerrankin hevostyttönä oli joku jolla oli jotain tietoa koneista, mielenkiintoa ja innokkuutta oppia ja joka oli ihan tavallinen maalainen. Joskus hänellä oli tosi pahoja päiviä jolloin kaikki oli perseestä, niinä päivinä opin sanomaan tiukasti vastaan ja häipymään. Seuraavalla kerralla kaikki kaunat oli kuopattu. Hän jaksoi aina kysellä miten Suomen päässä menee.
Heidän pojastaan tuli yksi mun parhaimmista ystävistä. Hänen ja muiden työukkojen ansiosta englanninkielinen kirosanavarastoni on aika laaja. Meillä kohtasi huumorintaju ja arvot, opittiin tuntemaan niin hyvin että pystyttiin huutelemaan toisillemme loukkauksia, nauramaan ja vastaamaan samalla mitalla takaisin. Sitä on ikävä. Joskus hän tarjosi kyydin kun pubissa oli mennyt pitkään. Hänen kanssaan oli aina hauskaa. Mulla ei ole ollut sellaisia ystäviä sitä ennen enkä usko että koskaan tulee olemaan. Hänen kihlattunsa oli hyvin paljon mun kaltainen, rehellinen ja suorasanainen. Hänen kanssaan keskusteltiin paljon ja hänen kauttaan pidän yhteyttä perheeseen ja kylän tapahtumiin.
Hänen siskonsa oli aivan huikea. Minua pari vuotta vanhempi ja hyvin paljon samanlainen kuin minä. Juoruttiin yhdessä, puhuttiin eläimistä, naurettiin ja vietettiin hauskoja hetkiä. Myös hänen miehensä ja miehen poika olivat ihania ihmisiä. Tuo poika oli todella hurmaava. Muistaakseni 9-vuotias mutta kykeneväinen aivan normaaleihin keskusteluihin. Viimeisenä iltana kuulin että hän oli sanonut että Mari on kiva, häntä tulee ikävä. Se liikutti.

Tuolla porukalla käytiin viimeisenä iltana syömässä. He myös kutsuivat minut joulupäiväksi luokseen. Jotenkin sydän pakahtuu vieläkin kun muistelen tuota perhettä. Mulla on suunnaton ikävä heistä kaikkia, toivottavasti pääsen pian tapaamaan heitä taas.

Kylässä asuneet muut työläiset olivat juuri niin mukavia kun voi vaan kuvitella. Heidän kanssaan tulin aina loistavasti juttuun ja sujahdin joukkoon ihan huomaamatta. Työpäivisin menin klo 10am kahville ja kekseille meidän taukopaikkaan jossa aina raikasi nauru ja kaksimielinen huumori. Ja klo 1pm sama homma, lounastauko ja tarpeessa oleva nollaus. Meitä kaikkia yhdisti samantyyliset ammatit, huumorintaju ja moni muu asia. Aika jännä yhtälö, 28-vuotias monitoimimies, noin 65-vuotias metsuri/rakentaja ja 22-vuotias suomalainen tallityttö.

Viimeisinä päivinä jouduin hyvästelemään mulle rakkaita ihmisiä. Talon lastenhoitaja josta tuli mulle kuin isosisko tai tosi cool täti oli yksi vaikeimmista hyvästeistä. Tai meidän house manager joka niin monesti kutsui mut illalliselle ja drinkeille, jonka kanssa saatettiin juoruta ihan vaan tunteja meidän tutuista ja nauraa niin paljon että vatsalihaksiin sattui. Tai meidän toimiston ihanat naiset joilta sain aina apua kun sitä tarvitsin. Minä ja Grim oltiin aina tervetulleita heidän juttusilleen.
Sain tuolta porukalta kortin johon he olivat kirjoittaneet terveisiään mulle. Se oli jotain uskomattoman liikuttavaa, siinä oli niin kauniita sanoja että jo sen kortin ajatteleminen liikuttaa.

Myös kaikkien traktorikuskien kanssa meni niin mukavasti, pari kertaa autoin meidän karjanhoitajaa pyydystämään karanneita nautoja ja farmiukot oli muuten vaan innoissaan aina kun kävin ohimennen heidän juttusillaan. Jäi hyvät muistot niistäkin kaikista.

Mun kantaklubin ihmisistä tuli kyllä tärkeitä. Vietin melkein jokaisen perjantain ja osan lauantaistakin siellä. Aina oli samat tutut naamat, juomia ei tarvinnut pahemmin ostaa ja aina löytyi juttuseuraa. Monesti voitin lihaa meidän meat drawsta ja joskus rahaa bingosta. Ja mua kutsuttiin Miss Finlandiksi, mitä ikävöin jo nyt. Siellä oli paljon porukkaa naapuripitäjistäkin, kaikki ottivat mut hienosti mukaan tähän aika pieneen ja tiiviiseen yhteisöön.

Viimeiset ja kamalimmat hyvästit olivat ne kun jouduin sanomaan hyvästi saksalaiselle työkaverilleni jonka kanssa työskenneltiin yhdessä elokuusta asti. Voin sanoa että hänen takiaan muutuin viimeisten kuukausien aikana aika paljon. Ennen hänen saapumistaan en itkenyt ollenkaan, tein töitä kuin hullu ja pysyin illat omassa huoneessani telkkarisarjoja katsoen. Me oltiin aika erilaisia ihmisiä. Minä olin työnarkomaani ja juro maalaisjuntti. Hän taas oli menevä kaupunkilaislikka Hampurista. Mutta musta tuntuu että me molemmat opittiin toisiltamme paljon. Hän sai kovemman kuoren ja asenteen kun vietti aikaa mun kanssa. Hän taas pakotti mut avautumaan ja käsittelemään tunteitani.
Meidän napuriin muutti uusi gamekeeper joka alkoi seurustella tämän kaverini kanssa. Meistä tuli tosi läheinen kaveriporukka ja tilanne eskaloitui siihen että monesti vein Grimin hänen koiratarhaansa tai hain häneltä nutellaa jos meidän nutella oli lopussa. Hänestä tuli mun paras drinking buddy.

Ja tottakai mulla on ihan kauhea ikävä Jazzyä. Mun luottoratsu jonka kanssa opin ihan huomaamattani ihan hirveästi. Parhaimpia muistoja Englannista on ne hetket kun kävelin laitumelle harjan, kaviokoukun ja suitsien kanssa. Siistin ponin ja hyppäsin selkään ja lähdettiin samoilemaan pitkin poikin maaseutua ilman satulaa. Ennen sinne menoa pelkäsin vähän yksin maastoilua, siellä taas rakastin laukkailla Jazzyn kanssa ilman satulaa ja välillä eksyä ja sitten taas löytää polun. Sellaisen hevosen mä tarviin, sellaisen jonka kanssa ei tarvitse pelätä ja jolla voi mennä pelkät suitset päällä ja vaan nauttia. Mistä tuollaisia Jazzyjä löytää Suomessa?

Suomeen palattuani ensimmäiset päivät olivat aika hankalia. Istuin sängylläni ja kieltäydyin purkamasta matkalaukkuani, halusin vaan lähteä takaisin. Pikkuhiljaa ikävä alkoi helpottamaan ja aika alkoi kulumaan kuin siivillä. Sitten iskikin paniikki. Ei ollut työtä eikä koulua, ei mitään. Tuntui hukkaan heitetyltä ajalta. Sitten sain hommattua lisätienestiä jakamalla nyt mainoksia pari kertaa viikkoon, onpahan jotain sisältöä elämässä.

Sanoisin että kamalinta kotiin tulossa on se, että huomaat että olet itse aivan eri ihminen kuin olit lähtiessäsi. Mutta kaikki täällä on ihan samalla tavalla kuin oli täältä lähtiessäsi. Se tarkoittaa sitä että tulee kauhea kulttuurishokki ja aika epämiellyttävä olo. Sitten mulle iski ahdistus pintaan kun tajusin että kotiin tulon jälkeen oon taantumassa samanlaiseksi kuin olin täältä lähtiessäkin. Suomessa mulla ei ikinä ole ollut hirveästi ystäviä enkä oo ympäröinyt itseäni kaveriporukalla. Englannissa meidän kylä oli niin tiivis pieni yhteisö että vaikka olikin yksinäistä, ei koskaan ollut yksin. Siellä mulla oli paljon vastuuta ja paljon tekemistä, täällä mulla ei ole mitään. Oon kyllä aika hukassa.

Seuraava askel on vielä hakusessa. Töitä oon kyllä hakenut mutta mikään ei kiinnosta ihan satasella enkä oo kuullut kuin ihan muutamasta työpaikasta takaisin päin. Yhdessä kesätyöhaastattelussa kävin mutta sitä paikkaa en saanut.
Maailma kyllä houkuttaisi, nyt olisi helppo lähteä kunhan saan vähän matkakassaa kasaan. Mutta on tässä aika monta kysymystä ilmassa. Mitä tekemään? Minne? Mitä tehdä Grimin kanssa? Milloin?