Pari sanaa hevoshulluudesta

Pahoittelen taas kerran päivittämättömyyttä. Nyt mulla on 45 minuuttia aikaa ennen kun jockey saapuu kesyttämään meidän nuoriso-osastoa (3v tamma ja 2v ruuna) joten otan ilon irti ja puhun aiheesta josta oon jo pitkään halunnut kirjoittaa.

Mun hevoshistoria alkoi kun muutettiin maalle ollessani 6-vuotias. Naapurissa oli talli ja siellä asusteli vaihtelevasti 3-5 hevosta. Mielenkiinto hevosiin oli ollut jo aiemmin mutta nyt mulle tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus tutustua hevosiin ja niiden hoitoon. Siivosin karsinoita, lakaisin tallia, ruokin hevosia ja harjailin niitä. Vein hevosia laitumelle ja otin sisälle, välillä sain taluttaa niistä muutamaa ja monesti pyydystelin aidoista karanneita hevosia pitkin kyliä. Heräsin myös aamuvarhaisella aamutallille jotta olisin siellä ennen tallinomistajaa ja sytyttelin uunit. Ja joskus pääsin ihan hevosen selkäänkin ja joku talutti tai juoksutti hevosta. Välillä olin myös kärryjen kyydissä ja yhtenä jouluaattona pääsin rekiajelulle. Muistan varmaan ikuisesti sen miten taivaalta satoi lunta ja ruuna veti rekeä ja luminen maisema vaihtui tiuhaan.

Hevoset lähtivät tallilta pikkuhiljaa ja lopulta siellä oli vain yksi ruuna. Hoidin sitä yhden kesän kuin omaani. Ruokin, harjasin, siivosin karsinan, taluttelin ja vietin paljon aikaa sen kanssa. Sydän särkyi aika pahasti kun hevonen muutti uuteen kotiin marraskuussa 2004 muistaakseni. Muistan kun olisin halunnut mennä hyvästelemään hevosen sen lähtöpäivänä, mutta tallille saapuessa vastassa oli vain renkaanjäljet lumessa. Lukitsin itseni karsinaan ja itkin niin kauan kun kyyneliä riitti.

Player's Dream eli Orhi. Vuosi on ollut varmaan 2004.

Sen jälkeen alkoi hiljaiselo hevosista. Satunnaisesti kävin ratsastamassa tuttavien hevosilla ja silittelemässä ja taluttelemassa lähitallejen hevosia. En koskaan tuntenut halua mennä ratsastuskouluun, olin tottunut siihen että hevosten kanssa saa olla ja touhuta miten lystää ja tallille voi mennä mihin aikaan tahansa ja tallihommia saa tehdä niin paljon kun sielu sietää.

Kuitenkin sisimmässäni olin edelleen ihan samanlainen heppatyttö kuin silloin alakoulussakin. Silloin mua tosin kiusattiinkin sen takia kun vietin niin paljon aikaa tallilla. Olin aina tullut hyvin toimeen aikuisten kanssa ja siksi mulle olikin helppoa olla väleissä omistajien kanssa ja ne monesti antoivatkin mun auttaa. Siitä iso kiitos heille. Kaikkien nimiä en muista mutta lämpimät muistot jäi. Muistan myös kuinka piti päästä katsomaan kun kengittäjä tuli, ei haitannut vaikka koko päivä oli hypätty tallilla mutta kengittäjän käyntiä ei voinut jättää välistä. Mulla oli ikää 10 vuotta kun viimeinen hevonen lähti tallilta, olin siis tosi nuori niihin aikoihin kun elämäni oli pelkkää hevostelua.

Koska oli ollut niin pitkä tauko aktiivisesta hevostelusta, olin aluksi vähän epäileväinen että miten tulen pärjäämään tallilla työskennellessä ja vielä vieraassa maassa. Mutta veri veti kuitenkin hevosteluhommiin ja koska muistin miten onnellinen olin ollut koko lapsuuteni kun olin saanut käytännössä asua tallilla, epäilykset haihtuivat.

Ja toden totta, hevosihminen on hevosihminen vaikka välissä olisi millaisia aikoja ja elämä heittelisi miten päin tahansa. Ensimmäinen viikko oli vähän opettelua uudelleen, miten lukea eläintä ja mitä se haluaa kertoa kun käyttäytyy kuten käyttäytyy. Olen kuitenkin sanonut monesti ja tulen sanomaan vastaisuudessakin että eläimiä on helppo ymmärtää ja lukea, ne eivät valehtele ja niiden reaktiot ja on rehellisiä.

Laskeutuminen arkeen ei ollut mitenkään kevyt, edellinen hevostyttö oli lähdössä myöhemmin samalla viikolla ja työparini oli saapunut vain viikkoa minua aiemmin. Meitä kohtasi heti vastuullinen tehtävä; 16 hevosen hoitaminen ja perään katsominen. Niistä viisi oli ylläpitohevosia ja niistä yksi oli kantava tamma. Loput olivat kouluratsuja, edellisvuoden ja sitä edellisen vuoden varsoja, tiineitä tammoja, jalostustammoja ja yksi shetlanninponi.
Uusia haasteita lyötiin eteen heti, kaviopaiseet piinasivat useita hevosia kevään aikana ja musta kehittyi aika taitava kaviohauteiden tekijä kevään rupeaman aikana. Tällä viikolla oon taas saanut virkistellä taitoa ja paketoida yhten eläköityneen laukkahevosen etusia kun se parka alkoi taas ontumaan.
Samainen hevonen sai kaviosta päähänsä laitumella ja viimeiset pari viikkoa ollaan vietetty sen haavaa hoitaen. Onneksi mua ei haittaa veri, kudokset ja haavat. Siispä oon saanut putsailla haavaa ja olla apuna haavan hoidossa ja tehdä sitä itseksenikin aina kun on ollut tarve. Ensimmäisellä haavanhoito-kerralla tunsin sormellani kallon luut, niin syvä se haava oli. Tänään oltiin jo reilusti parempaan päin, kyllä siitä vielä hevonen saadaan.

Siitä onnellisessa asemassa oon saanut olla että työnantajani on koulutukseltaan eläinlääkäri. Siispä oon auttanut ja ollut mukana niin tammojen ultraamisessa ja siementämisessä kuin varsomishälyttimien kiinnittämisessä ja jopa varsomisessakin vetämässä varsaa tähän maailmaan.
On ollut mukava nähdä sitäkin puolta hevosmaailmasta.

Hevosten ajatuksenkulkuun oon saanut perehtyä ihan urakalla. On kesytetty varsoja, opetettu niitä riimuun ja kavioiden puhdistamiseen, pyydystetty hevosia jotka pakenevat riimun nähdessään ja hevosia jotka eivät ole koskaan kävelleet yksin laitumelta talliin. Lisäksi oon talutellut parivuotiaita varsoja ja totutellut niitä siltoihin, pressuihin ja kaikkiin pelottaviin asioihin mitä ne maailmassa joutuvat kohtaamaan.

Viime kuukausina mulla on ollut ilo ja kunnia seurata jockeyn työskentelyä. Hän on tullut tänne ratsastamaan ja ohjasajamaan nuoria hevosia. Vaikka päivä olisi miten kiireinen, olen aina pelipaikoilla kun jockey tulee käymään. Koska suurin osa kohtaamistani hevosihmisistä on kouluratsastajia, nautin kun pääsen seuraamaan hevosihmistä jolla on mielessä muutakin kuin väistöt ja taivutukset. Sen lisäksi että tuo jockey on rohkea ja erinomainen työssään, hän on myös todellinen hevosihminen joka ymmärtää hevosia ja pystyy kommunikoimaan niiden kanssa yksilökohtaisella tavalla. Ollaan käyty monia mielenkiintoisia keskusteluja hevosista ja niiden koulutuksesta, hän on myös antanut mulle vinkkejä tulevaisuuden varalle ja urasuunnitelmiini.

Ludwig

Lisäksi hän rakastaa työskennellä mun suosikkihevosen kanssa. Ludwig on tallin oma kasvatti, 2-vuotias ruuna. Maailman älykkäin ja rohkein hevonen jonka kanssa tulin juttuun heti kun sen kohtasin. Oon talutellut sitä ympäriinsä, ylittänyt siltoja ja lammikoita, kohdannut kaikkia pelottavia asioita ja todennut että tästä saa joku täydellisen pomminvarman ystävän.
Jockey sanoi mullekin että "He's not scared of most things when he's with you". Ja kun omistaja sanoi että jockey on tehnyt hienoa jälkeä hevosen kanssa, hän sanoi että "It's mostly thanks to this girl and what she's done with the horse".
Tuollaiset kommentit menee suoraan sydämeen, on hienoa että joku huomaa ja arvostaa asioita joita olen tehnyt ja vieläpä tehnyt oikein.

Jazzyn kanssa seurataan kun jockey ohjastaa Ludwigia.

Olen saanut kaikenkaikkiaan uskomatonta palautetta työstäni hevosten parissa. Paljon on tullut myös kehuja siitä mitä kaikkea olen tehnyt laidunten ja ympäristön ylläpidon ja huollon parissa sekä koneiden parissa pelatessa. Mutta hevoshommia koskevat kehut on ihan erityisiä sillä ne ovat tulleet hevosihmisiltä.
Kengittäjä oli vaikuttunut kun lyhensi varsojen kavioita ja mun piti pitää varsoja paikallaan, oli yllättynyt siitä miten paljon voimaa voi pienessä ihmisessä olla.
Työkaverini sanoi että mulla on erityinen yhteys hevosiin ja ymmärrän niitä todella hyvin.
Ylläpitohevosten omistajat ovat olleet tyytyväisiä hevosten hyvinvointiin ja siihen miten hyvin niistä pidetään huolta. Tuntuu aika hyvältä saada sellaista palautetta.

Työkaverini kertoi myös työnantajani yrittävän keksiä keinoja joilla saa minut pidettyä täällä vielä tämän vuodenkin jälkeen koska olen kuulemma liian hyvä päästettäväksi menemään. Suomalaisen elimistöä ei ole luotu kestämään tällaisia kommentteja, silmät alkaa hikoilla.

Viime viikolla yksi elämäni isoimmista haaveista toteutui. Yhden ylläpitohevosen omistaja ei pysty enää pitämään hevostaan. Koska hevonen on jo vanha, hän toivoi että se voisi jäädä tälle tallille. Tallinomistaja otti sen nimiinsä ja ollaan nyt yhteisomistajia hevoselle. Käytännössä se tarkoittaa sitä että hevonen on minun ja minun vastuullani niin kauan kun olen täällä.

22-vuotinen unelma toteutui ja nyt mulla on 27-vuotias risteytysponi. Hän on täysverisen ja newforestinponin risteytys, edellinen ratsastuskouluponi joka on nyt ollut kolme vuotta laidunta koristamassa. Nyt ollaan käyty maastoilemassa jockeyn kanssa kun hän ratsastaa hevosilla jotka eivät ole koskaan olleet maastossa. Minun pieni pommin varma poni on ollut hieno opettaja nuorisolle.
Käytiin myös työkaverin kanssa maastoilemassa, hän upealla kouluhevosellaan ja minä ponillani. Oli kerrassaan huikeeta!

Niin että tässä sitä ollaan, tämänhetkisessä unelmatyössä. Laitumella on poni jota saan pitää kuin omaani ja maastoilla maailman upeimmissa maisemissa. Kauas on tultu kotoa ja vielä ei ole tietoa minne elämä heittelee tästä eteenpäin. Sen tiedän että hevoset tulee olemaan mukana elämässä tästä eteenpäin.

Ihmisen paras ystävä

Pitkästä aikaa! On ollut aikamoista hullunmyllyä tässä viimeiset viikot ja blogi on jäänyt vähän taka-alalle kun elämääni ilmestyi tällainen pieni tapaus joka huolehtii siitä ettei aika käy ainakaan pitkäksi.

Kotona Suomessa meillä on ollut aina koiria. Rodultaan koirat ovat olleet Hovawartteja mutta joukkoon on mahtunut myös yksi sakemanni joka tuli aikuisena kodinvaihtajana sekä tämä sakemanni joka siellä whats app kuvista päätellen on tänäänkin touhunnut vinkulelunsa kanssa hengästymiseen asti.

Siksipä olikin aika outoa tulla tänne ja alkaa elämään arkea johon ei kuulunut koiria. Toki työ pitää aika kiireisenä täällä ja vapaa-ajan ja työajan raja on vähän häilyvä, mutta kyllä sitä koiraa kaipasi kuitenkin.

Kun tulin pari kuukautta sitten takaisin Englantiin Suomesta, aloin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti miettimään koiran hankintaa. Syitä oli monia; kaipasin seuraa, halusin tekemistä vapaa-ajalle, rahaa oli säästössä ihan mukavasti ja töissä oli väljempää.
Aluksi katselin netistä ja facebookin myyntipalstoilta, mutta melko pian huomasin että täällä ollaan vähän eri tilanteessa kasvatuksen kanssa kuin Suomessa. Suurinta osaa koirista ei oltu rekisteröity kennelliittoon ja ilmoitukset oli monesti hyvin puutteellisia ja epäilyttäviä. Kyselin facebookin britanniansuomalaisten ryhmästäkin apua ja sain monenlaisia ehdotuksia koiratarhoista rankkureihin. Kuitenkin tiesin että haluan koiran joka on rekisteröity kennelliittoon ja jonka taustat on tiedossa.

Sitten otin yhteyttä ystävääni Anitaan joka on yhden edesmenneen koiramme kasvattaja ja on pysynyt ystävänä ihan tuolta vuodesta 2001 asti. Kysyin tietäisikö hän paimenkoirakasvattajia Englannista, kun täällä paljon vierailee ja tuntee valtavasti koiraihmisiä. En edes kysynyt hovawartin pennuista sillä tiesin että pentueita syntyy vain muutama vuodessa ja niistäkin osa on keskinkertaisia.

Anita kuitenkin ilmoitti että yksi lupaavan oloinen hoffipentue löytyisi ja alkoi selvittämään taustoja ja tietoja. Ja loppujen lopuksi alkoi vaikuttamaan jo tosi lupaavalta ja kirjoittelin kotipuoleenkin että mitä tässä oon mietiskellyt ja selvitellyt viimeaikoina.

Lopulta sain kasvattajan yhteystiedot ja kirjoiteltiin sähköpostia ja soiteltiin asian tiimoilta ja pian huomasinkin että olin sopinut muutaman viikon päähän reissun kasvattajan luo pentuja katsomaan.

Niinpä sitten 16.7. otin suunnaksi Lancashiren ja lähdin roadtripille. Matka oli pitkä ja vaativa. Ennen tuota päivää pisin ajoni Englannissa oli ollut Southamptoniin ja takaisin, suuntaansa siihen reissuun kului 40 minuuttia.

Sen sijaan tällä kertaa piti ajaa käytännössä koko maan halki pituussuunnassa. Ehdin nähdä vilaukselta aikamoisen läpileikkauksen tästä maasta. Moottoritiet oli hyvässä kunnossa ja alkumatkasta tiet oli melko tyhjiä niin sai surutta kokeilla miten tuo pienen pieni murokippo (Peugeot 107) pärjää oikeanpuolimmaisella kaistalla.

Newcastlen jälkeen alkoivat ruuhkat, tietyöt ja odottelu. Mutta pian oli taas väljempää ja lopulta selvisin kuin selvisinkin turvallisesti perille.

Vietin mainion iltapäivän pentujen tuoksua haistellen ja pieniä palleroisia halien. Otettiin myös erilleen kaikki neljä mustaa urospentua ja niistä tein valinnan. Toinen harkitsemistani oli pienikokoinen mutta sympaattinen ja luonteeltaan miellyttävä reppana, toinen taas normaalikokoinen, tasapainoinen ja luonteeltaan ehkä hieman hillitympi pentu. Kahdella muulla oli suuret valkoiset laikut rinnassa joten ne karsin pois heti alkuunsa. Jos pentua aikoo viedä näyttelyyn Suomessa, valkoinen laikku on monelle tuomarille ehdoton ei. Lisäksi halusin täysin mustan pennun.

Jätin lopullisen valinnan myöhemmäksi mutta jo seuraavana aamuna kirjoitin kasvattajalle että valitsen sen jälkimmäisen, voimakkaamman ja omaan silmääni miellyttävämmän.

Tuona lauantaina ajoin yhteensä 580 mailia mikä on jotakuinkin 930 kilometriä. Aikamoinen reissu mutta tulipahan tehtyä.

Pennun tuloon valmistauduin aitaamalla huoneeni takana olevan pienen takahuoneen siten että pennulle oli turvallinen alue jonne laitoin myös pahvia pohjalle. Ajattelin että pennun voi opettaa ensialkuun siihen että sinne voi mennä asioilleen jos ei ulos ehditä. Myös miehekkään pinkit kupit löysin kissojen varastosta ja lunastin käyttööni.

Äiti lähetti mulle pyynnöstäni meidän koirien vanhan pentupannan joka on ollut kaikilla pennuillamme, alkaen Nallen pentuajoista vuodelta 1993. 

Hain pennun kotiin 30.7. kun se oli päivälleen 7 viikon ikäinen. Oli aika jännittävää nostaa kauppasumma pankkiautomaatilta ja kirjoittaa oma nimmari sopimukseen uuden omistajan kohdalle. Vaikka meillä on koiria ollut aina, mulla oli nyt käsissäni ensimmäinen ikioma koira.

Ja ikäänkuin se pennun hankkiminen ei olisi muutenkin jännittävää ja hermoja koettelevaa puuhaa, on vielä ihan eri asia hankkia se ensimmäinen koira ulkomailta ja miettiä kaikkia asioita englanniksi. Lisäksi piti kotiin päästyä muuttaa koiran omistajuus netissä ja rekisteröityä kennelliittoon ja ottaa selvää mielettömästä määrästä asioita. Onneksi kasvattaja oli etukäteen kertonut mitä kaikkea pitää tehdä ja miten ne tehdään. Loppujen lopuksi ei se ollutkaan niin vaikeaa. Tällä hetkellä kaikki on kunnossa, enää pitää jatkaa pennun vakuutusta parin viikon kuluttua ja varata aika seuraaviin rokotuksiin. On ollut kyllä aikamoinen työmaa mutta kunnialla on tästäkin selvitty.

Pentu itsessään oli alusta asti helppo tapaus. Ensimmäisestä illasta lähtien yhteiselo alkoi sujumaan mainiosti ja rakastin penskaa alusta asti. Jo kotiintuloa seuraavana päivänä jouduttiin jännään tilanteeseen kun meillä järjestettiin Great Dorset Chilli festival (Englannissa majailevat lukijat ehkä tietää. Lyhyesti sanottuna mieletön määrä chiliin kiintyneitä ihmisiä kokoontuu viikonlopuksi maistelemaan chilejä) ja käytiin ihmettelemässä sitä. Pentu käveli perässäni ilman hihnaa ja oli oikein reipas. Välillä vein sen takaisin huoneeseeni nukkumaan ja siellä se oli tyytyväisenä odottelemassa kun tulin takaisinkin.

Mitään eroahdistusta en ole havainnut. Pentu on tosiaan alusta asti tottunut siihen että sisälle mennään rauhoittumaan ja nukkumaan ja muuten temmelletään ulkona. Pentu on mulla mukana töissä niin paljon kuin mahdollista. Se mahtuu traktorin penkin viereen ja makoilee siinä kun niitän laitumia. Se auttaa myös aitaamisessa, yleensä roikkumalla narussa ja luulemalla että tämä on leikki.

Hevoset ruokitaan yhdessä ja kissat samoin. Hevosia se karttaa yleensä mutta tänäänkin tervehti laitumella varsoja kun sai istua mun jalkojen juuressa. Kissoja se haluaisi jahdata mutta ne mokomat perkeleet ei ymmärrä koiranpentuleikkejä vaan sähisee ja pakenee, kummallista.

Mutta mikä pennulle nimeksi? Se oli mulle aluksi aikamoinen pulma. Mulla oli mielessä yksi nimi mutta ajattelin että tokkopa se on hyvä nimi jollekin noin sievälle.

Mutta seuraavana päivänä totesin että kyllä se sittenkin on niin että nimeksi tulee Grim. Grim tarkoittaa synkkää, julmaa, armotonta ja muuta vastaavaa.

Mutta oma tarinani tälle nimelle on yllättäen peräisin Harry Pottereista. Kalmankoira on alkuperäiskielellä Grim ja koska tästä pitäisi kasvaa iso, musta ja karvainen niin hän olkoon Grim. Lisäksi Britanniassa on paljon tarinoita paholaiskoirista (mm Baskervillen koira) ja Lancashiressä tämä paholaiskoira tunnetaan nimellä Grim. Koska oma pentunikin on kotoisin Lancashirestä, tämä sinetöi nimen kohtalon.

Virallinen nimi on puolestaan Annvad Count Irvine. Mua nauratti niin kovasti kun kuulin sen, kasvattaja kun ei tiennyt että työskentelen tällaisella estatella jonka keskiössä on vanha ja upea stately home ja työnantajan nimen edessä on sellainen titteli jonka saa vaan perimällä.

Niin että nuoriherra Grim sopii tänne vallan mainiosti kennelnimensä kanssa.

Kaikki ihmiset ketä meillä on täällä töissä, ovat olleet kovin ihastuneita Grimiin. Kaikki ovat kovin eläinrakkaita ja suurimmalla osalla onkin omia koiriakin joten ihmiset osaa yleensä käyttäytyä pennun kanssa. Tämä ympäristö on mitä mainioin pennun kasvatukseen, sillä täällä on paljon toimintaa ja monenlaista nähtävää. Mulla on sellainen tunne että tästä tulee aika mainio koira aikuisena.

Grim on ollut mulla mukana jo pubeissa ja paikallisella maalaisklubilla. Koirat on melkein kaikkialle tervetulleita ja ihmiset tulee helposti juttusille kun huomaavat että koira on mukana. Ja mullehan se kelpaa, aina on mukava jututtaa ihmisiä.

Vanhempani olivat täällä käymässä viikon verran. Grim oli mielissään kun sai viettää aikaa heidän kanssaan ja minä olin mielissäni kun sain tehdä töitä välillä ilman koiraa ja miettimättä sitä että jokohan se on herännyt ja syönyt laturini.

Kaiken kaikkiaan olen ollut tyytyväinen päätökseeni hankkia koira. On mukava tulla kotiin kun vastassa on joku joka on oikeasti iloinen jälleennäkemisestä. Vaikka teettäähän se työtäkin, mutta loppujen lopuksi on se kaikki sen arvoista.

Kovin on kuvapainotteinen tämä julkaisu, mutta sanoisin että maailmassa ei ole koskaan liikaa koiranpentukuvia. Siispä tässä nämä loputkin nyt sitten. En ota vastuuta jos nostattavat koiranpentukuumeen.

Say hello to my little friend

Tällä kertaa päivityksen tekstiosio tulee vähän myöhemmin - sillä univelkaa on kertynyt viime aikoina niin jännityksen kuin tämänaamuisen vikinäkonsertin takia ja aivot ei jaksa enää syöttää järkevää tekstiä - mutta nämä kuvat puhukoon puolestaan.
Sanotaan vaan että oon aika onnellinen juuri nyt.

Viimein kuulumisia

Seuraa kuulumisia arjesta, tällä kertaa kuvien merkeissä!

Tänään piti täyttää yhden laitumen vesisäiliö. Muille laitumille vesi tulee ihan putkea pitkin mutta tuo laidun on etäämpänä ja siellä on erillinen säiliö joka pitää käydä täyttämässä aina tarpeen vaatiessa.

Toissapäivänä vein yhden hevosen toiselle tallille kengittäjän vierailua varten. Tämä sankari kun onnistui keväällä vapautumaan kengistään niin ahkerasti että sai sitten hetken aikaa olla ilman ja kasvatella kavioitaan. Nyt on uudet kengät etusissa ja hyvältä näyttää ja ilmeisesti tuntuu. En ollut noita kengittäjiä tavannutkaan aikaisemmin mutta tykkäsin kovasti heistä. Ensinnäkin siksi että olivat paikalla sovittuun aikaan. Tunnen itse kengittäjän joka meillä käy ja hän on välillä tunninkin myöhässä eikä ilmoittele mitään tai pyytele anteeksi. Oli siis mukavaa vaihtelua tällainen yleellisyys.

Maanantai-illan puhdetöitä. Neljä kuormaa heitettiin yhden farmiukon kanssa, hänellä alla kuormaaja ja perässä kärry niin sai tehtyä itelleenkin kuorman ja lastasi ja purki molemmat kuormat sitten. Kohtuullisen painava kuorma, pikkusen meinasi olla jänniä paikkoja kuoppaisilla pikkuteillä.

Viime viikonloppuna oli ponilla pesupäivä. Se on nyt ollut tämän viikon lastenleirillä, sitä varten piti kylvettää vanha rouva että kehtaa viedä ihmisten ilmoille. 

On ollut niin kuivaa että laitumet on aika kuppasen näköisiä. Oon koittanut niitä harailla ja tehdä sadetanssia että saataisi vähän eloa kasvillisuuteen. Nyt alkaa onneksi jo näyttää vähän paremmalta!

Kaks syö kuormasta ja yhden mielestä ruoho on vihreempää aidan toisella puolella.

Vein yhtenä iltapäivänä viisi kuormaa haraamaani kuivaa ja kuollutta ruohoa kahdelta laitumelta pois. Kohtuullisen lämmin siinä tuli näissä olosuhteissa talikon varressa heiluessa.

Maisemissa ei valittamista! Vähän kun ruoho vielä vihertäisi niin olisi melko idyllistä!

Kärry johon lannat siivotaan karsinoista. Ei ihan hirveesti oo tilaa töppäillä peruutellessa kärryä kun sen käy tyhjentämässä ja tuo takaisin paikalleen. Kaatuu muuten vanha navetta kuin korttitalo. Mutta mukavaa hommaa, tykkään peruutteluharjoituksista!

Vanha pyöröpaali haisi ladon nurkissa, ei haise enää kun otin asiaksi viedä tunkiolle.

Isot pojat otti mukaan rehuntekoon yhdeksi päiväksi pari viikkoa sitten! Oli hieno päivä, nautin kovasti kun sai kärryn kanssa pelailla ja viettää päivän traktorin hytissä.

Tuollaisen reissun tein melkein pari viikkoa sitten! Ajoin yhtenä kauniina lauantaina 580 mailia eli 933 kilometriä. Tätä ennen pisin reissuni oli ollut meiltä Southamptoniin ja takaisin, Southampton näkyykin tuossa oikeassa reunassa karttaa.. Eli aikamoinen matka tuli taitettua ja nähtyä vilaukselta melkoinen määrä mielenkiintoisia paikkoja.

Ajoin suuntaansa noin 5 tuntia ja lisäksi pidin yhden tauon mennen tullen. Paikanpäällä kohteessani vietin muutaman tunnin ennen paluuta.. Illalla olin aika pökerryksissäni ja puutunut ja uupunut 13 tunnin rutistuksesta. Ajaminen on hauskaa mutta välillä alkaa puuduttaa kun seurana on vain radio.

Mutta tänä viikonloppuna edessä on samainen matka taas. Tällä kertaa tosin kenties joutuisampi ja mieluisampi ainakin takaisin tullessa. Mutta siitä lisää ehkä jo sunnuntaina.. Tai alkuviikosta!