Ihmisen paras ystävä

Pitkästä aikaa! On ollut aikamoista hullunmyllyä tässä viimeiset viikot ja blogi on jäänyt vähän taka-alalle kun elämääni ilmestyi tällainen pieni tapaus joka huolehtii siitä ettei aika käy ainakaan pitkäksi.

Kotona Suomessa meillä on ollut aina koiria. Rodultaan koirat ovat olleet Hovawartteja mutta joukkoon on mahtunut myös yksi sakemanni joka tuli aikuisena kodinvaihtajana sekä tämä sakemanni joka siellä whats app kuvista päätellen on tänäänkin touhunnut vinkulelunsa kanssa hengästymiseen asti.

Siksipä olikin aika outoa tulla tänne ja alkaa elämään arkea johon ei kuulunut koiria. Toki työ pitää aika kiireisenä täällä ja vapaa-ajan ja työajan raja on vähän häilyvä, mutta kyllä sitä koiraa kaipasi kuitenkin.

Kun tulin pari kuukautta sitten takaisin Englantiin Suomesta, aloin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti miettimään koiran hankintaa. Syitä oli monia; kaipasin seuraa, halusin tekemistä vapaa-ajalle, rahaa oli säästössä ihan mukavasti ja töissä oli väljempää.
Aluksi katselin netistä ja facebookin myyntipalstoilta, mutta melko pian huomasin että täällä ollaan vähän eri tilanteessa kasvatuksen kanssa kuin Suomessa. Suurinta osaa koirista ei oltu rekisteröity kennelliittoon ja ilmoitukset oli monesti hyvin puutteellisia ja epäilyttäviä. Kyselin facebookin britanniansuomalaisten ryhmästäkin apua ja sain monenlaisia ehdotuksia koiratarhoista rankkureihin. Kuitenkin tiesin että haluan koiran joka on rekisteröity kennelliittoon ja jonka taustat on tiedossa.

Sitten otin yhteyttä ystävääni Anitaan joka on yhden edesmenneen koiramme kasvattaja ja on pysynyt ystävänä ihan tuolta vuodesta 2001 asti. Kysyin tietäisikö hän paimenkoirakasvattajia Englannista, kun täällä paljon vierailee ja tuntee valtavasti koiraihmisiä. En edes kysynyt hovawartin pennuista sillä tiesin että pentueita syntyy vain muutama vuodessa ja niistäkin osa on keskinkertaisia.

Anita kuitenkin ilmoitti että yksi lupaavan oloinen hoffipentue löytyisi ja alkoi selvittämään taustoja ja tietoja. Ja loppujen lopuksi alkoi vaikuttamaan jo tosi lupaavalta ja kirjoittelin kotipuoleenkin että mitä tässä oon mietiskellyt ja selvitellyt viimeaikoina.

Lopulta sain kasvattajan yhteystiedot ja kirjoiteltiin sähköpostia ja soiteltiin asian tiimoilta ja pian huomasinkin että olin sopinut muutaman viikon päähän reissun kasvattajan luo pentuja katsomaan.

Niinpä sitten 16.7. otin suunnaksi Lancashiren ja lähdin roadtripille. Matka oli pitkä ja vaativa. Ennen tuota päivää pisin ajoni Englannissa oli ollut Southamptoniin ja takaisin, suuntaansa siihen reissuun kului 40 minuuttia.

Sen sijaan tällä kertaa piti ajaa käytännössä koko maan halki pituussuunnassa. Ehdin nähdä vilaukselta aikamoisen läpileikkauksen tästä maasta. Moottoritiet oli hyvässä kunnossa ja alkumatkasta tiet oli melko tyhjiä niin sai surutta kokeilla miten tuo pienen pieni murokippo (Peugeot 107) pärjää oikeanpuolimmaisella kaistalla.

Newcastlen jälkeen alkoivat ruuhkat, tietyöt ja odottelu. Mutta pian oli taas väljempää ja lopulta selvisin kuin selvisinkin turvallisesti perille.

Vietin mainion iltapäivän pentujen tuoksua haistellen ja pieniä palleroisia halien. Otettiin myös erilleen kaikki neljä mustaa urospentua ja niistä tein valinnan. Toinen harkitsemistani oli pienikokoinen mutta sympaattinen ja luonteeltaan miellyttävä reppana, toinen taas normaalikokoinen, tasapainoinen ja luonteeltaan ehkä hieman hillitympi pentu. Kahdella muulla oli suuret valkoiset laikut rinnassa joten ne karsin pois heti alkuunsa. Jos pentua aikoo viedä näyttelyyn Suomessa, valkoinen laikku on monelle tuomarille ehdoton ei. Lisäksi halusin täysin mustan pennun.

Jätin lopullisen valinnan myöhemmäksi mutta jo seuraavana aamuna kirjoitin kasvattajalle että valitsen sen jälkimmäisen, voimakkaamman ja omaan silmääni miellyttävämmän.

Tuona lauantaina ajoin yhteensä 580 mailia mikä on jotakuinkin 930 kilometriä. Aikamoinen reissu mutta tulipahan tehtyä.

Pennun tuloon valmistauduin aitaamalla huoneeni takana olevan pienen takahuoneen siten että pennulle oli turvallinen alue jonne laitoin myös pahvia pohjalle. Ajattelin että pennun voi opettaa ensialkuun siihen että sinne voi mennä asioilleen jos ei ulos ehditä. Myös miehekkään pinkit kupit löysin kissojen varastosta ja lunastin käyttööni.

Äiti lähetti mulle pyynnöstäni meidän koirien vanhan pentupannan joka on ollut kaikilla pennuillamme, alkaen Nallen pentuajoista vuodelta 1993. 

Hain pennun kotiin 30.7. kun se oli päivälleen 7 viikon ikäinen. Oli aika jännittävää nostaa kauppasumma pankkiautomaatilta ja kirjoittaa oma nimmari sopimukseen uuden omistajan kohdalle. Vaikka meillä on koiria ollut aina, mulla oli nyt käsissäni ensimmäinen ikioma koira.

Ja ikäänkuin se pennun hankkiminen ei olisi muutenkin jännittävää ja hermoja koettelevaa puuhaa, on vielä ihan eri asia hankkia se ensimmäinen koira ulkomailta ja miettiä kaikkia asioita englanniksi. Lisäksi piti kotiin päästyä muuttaa koiran omistajuus netissä ja rekisteröityä kennelliittoon ja ottaa selvää mielettömästä määrästä asioita. Onneksi kasvattaja oli etukäteen kertonut mitä kaikkea pitää tehdä ja miten ne tehdään. Loppujen lopuksi ei se ollutkaan niin vaikeaa. Tällä hetkellä kaikki on kunnossa, enää pitää jatkaa pennun vakuutusta parin viikon kuluttua ja varata aika seuraaviin rokotuksiin. On ollut kyllä aikamoinen työmaa mutta kunnialla on tästäkin selvitty.

Pentu itsessään oli alusta asti helppo tapaus. Ensimmäisestä illasta lähtien yhteiselo alkoi sujumaan mainiosti ja rakastin penskaa alusta asti. Jo kotiintuloa seuraavana päivänä jouduttiin jännään tilanteeseen kun meillä järjestettiin Great Dorset Chilli festival (Englannissa majailevat lukijat ehkä tietää. Lyhyesti sanottuna mieletön määrä chiliin kiintyneitä ihmisiä kokoontuu viikonlopuksi maistelemaan chilejä) ja käytiin ihmettelemässä sitä. Pentu käveli perässäni ilman hihnaa ja oli oikein reipas. Välillä vein sen takaisin huoneeseeni nukkumaan ja siellä se oli tyytyväisenä odottelemassa kun tulin takaisinkin.

Mitään eroahdistusta en ole havainnut. Pentu on tosiaan alusta asti tottunut siihen että sisälle mennään rauhoittumaan ja nukkumaan ja muuten temmelletään ulkona. Pentu on mulla mukana töissä niin paljon kuin mahdollista. Se mahtuu traktorin penkin viereen ja makoilee siinä kun niitän laitumia. Se auttaa myös aitaamisessa, yleensä roikkumalla narussa ja luulemalla että tämä on leikki.

Hevoset ruokitaan yhdessä ja kissat samoin. Hevosia se karttaa yleensä mutta tänäänkin tervehti laitumella varsoja kun sai istua mun jalkojen juuressa. Kissoja se haluaisi jahdata mutta ne mokomat perkeleet ei ymmärrä koiranpentuleikkejä vaan sähisee ja pakenee, kummallista.

Mutta mikä pennulle nimeksi? Se oli mulle aluksi aikamoinen pulma. Mulla oli mielessä yksi nimi mutta ajattelin että tokkopa se on hyvä nimi jollekin noin sievälle.

Mutta seuraavana päivänä totesin että kyllä se sittenkin on niin että nimeksi tulee Grim. Grim tarkoittaa synkkää, julmaa, armotonta ja muuta vastaavaa.

Mutta oma tarinani tälle nimelle on yllättäen peräisin Harry Pottereista. Kalmankoira on alkuperäiskielellä Grim ja koska tästä pitäisi kasvaa iso, musta ja karvainen niin hän olkoon Grim. Lisäksi Britanniassa on paljon tarinoita paholaiskoirista (mm Baskervillen koira) ja Lancashiressä tämä paholaiskoira tunnetaan nimellä Grim. Koska oma pentunikin on kotoisin Lancashirestä, tämä sinetöi nimen kohtalon.

Virallinen nimi on puolestaan Annvad Count Irvine. Mua nauratti niin kovasti kun kuulin sen, kasvattaja kun ei tiennyt että työskentelen tällaisella estatella jonka keskiössä on vanha ja upea stately home ja työnantajan nimen edessä on sellainen titteli jonka saa vaan perimällä.

Niin että nuoriherra Grim sopii tänne vallan mainiosti kennelnimensä kanssa.

Kaikki ihmiset ketä meillä on täällä töissä, ovat olleet kovin ihastuneita Grimiin. Kaikki ovat kovin eläinrakkaita ja suurimmalla osalla onkin omia koiriakin joten ihmiset osaa yleensä käyttäytyä pennun kanssa. Tämä ympäristö on mitä mainioin pennun kasvatukseen, sillä täällä on paljon toimintaa ja monenlaista nähtävää. Mulla on sellainen tunne että tästä tulee aika mainio koira aikuisena.

Grim on ollut mulla mukana jo pubeissa ja paikallisella maalaisklubilla. Koirat on melkein kaikkialle tervetulleita ja ihmiset tulee helposti juttusille kun huomaavat että koira on mukana. Ja mullehan se kelpaa, aina on mukava jututtaa ihmisiä.

Vanhempani olivat täällä käymässä viikon verran. Grim oli mielissään kun sai viettää aikaa heidän kanssaan ja minä olin mielissäni kun sain tehdä töitä välillä ilman koiraa ja miettimättä sitä että jokohan se on herännyt ja syönyt laturini.

Kaiken kaikkiaan olen ollut tyytyväinen päätökseeni hankkia koira. On mukava tulla kotiin kun vastassa on joku joka on oikeasti iloinen jälleennäkemisestä. Vaikka teettäähän se työtäkin, mutta loppujen lopuksi on se kaikki sen arvoista.

Kovin on kuvapainotteinen tämä julkaisu, mutta sanoisin että maailmassa ei ole koskaan liikaa koiranpentukuvia. Siispä tässä nämä loputkin nyt sitten. En ota vastuuta jos nostattavat koiranpentukuumeen.