Pari sanaa hevoshulluudesta

Pahoittelen taas kerran päivittämättömyyttä. Nyt mulla on 45 minuuttia aikaa ennen kun jockey saapuu kesyttämään meidän nuoriso-osastoa (3v tamma ja 2v ruuna) joten otan ilon irti ja puhun aiheesta josta oon jo pitkään halunnut kirjoittaa.

Mun hevoshistoria alkoi kun muutettiin maalle ollessani 6-vuotias. Naapurissa oli talli ja siellä asusteli vaihtelevasti 3-5 hevosta. Mielenkiinto hevosiin oli ollut jo aiemmin mutta nyt mulle tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus tutustua hevosiin ja niiden hoitoon. Siivosin karsinoita, lakaisin tallia, ruokin hevosia ja harjailin niitä. Vein hevosia laitumelle ja otin sisälle, välillä sain taluttaa niistä muutamaa ja monesti pyydystelin aidoista karanneita hevosia pitkin kyliä. Heräsin myös aamuvarhaisella aamutallille jotta olisin siellä ennen tallinomistajaa ja sytyttelin uunit. Ja joskus pääsin ihan hevosen selkäänkin ja joku talutti tai juoksutti hevosta. Välillä olin myös kärryjen kyydissä ja yhtenä jouluaattona pääsin rekiajelulle. Muistan varmaan ikuisesti sen miten taivaalta satoi lunta ja ruuna veti rekeä ja luminen maisema vaihtui tiuhaan.

Hevoset lähtivät tallilta pikkuhiljaa ja lopulta siellä oli vain yksi ruuna. Hoidin sitä yhden kesän kuin omaani. Ruokin, harjasin, siivosin karsinan, taluttelin ja vietin paljon aikaa sen kanssa. Sydän särkyi aika pahasti kun hevonen muutti uuteen kotiin marraskuussa 2004 muistaakseni. Muistan kun olisin halunnut mennä hyvästelemään hevosen sen lähtöpäivänä, mutta tallille saapuessa vastassa oli vain renkaanjäljet lumessa. Lukitsin itseni karsinaan ja itkin niin kauan kun kyyneliä riitti.

Player's Dream eli Orhi. Vuosi on ollut varmaan 2004.

Sen jälkeen alkoi hiljaiselo hevosista. Satunnaisesti kävin ratsastamassa tuttavien hevosilla ja silittelemässä ja taluttelemassa lähitallejen hevosia. En koskaan tuntenut halua mennä ratsastuskouluun, olin tottunut siihen että hevosten kanssa saa olla ja touhuta miten lystää ja tallille voi mennä mihin aikaan tahansa ja tallihommia saa tehdä niin paljon kun sielu sietää.

Kuitenkin sisimmässäni olin edelleen ihan samanlainen heppatyttö kuin silloin alakoulussakin. Silloin mua tosin kiusattiinkin sen takia kun vietin niin paljon aikaa tallilla. Olin aina tullut hyvin toimeen aikuisten kanssa ja siksi mulle olikin helppoa olla väleissä omistajien kanssa ja ne monesti antoivatkin mun auttaa. Siitä iso kiitos heille. Kaikkien nimiä en muista mutta lämpimät muistot jäi. Muistan myös kuinka piti päästä katsomaan kun kengittäjä tuli, ei haitannut vaikka koko päivä oli hypätty tallilla mutta kengittäjän käyntiä ei voinut jättää välistä. Mulla oli ikää 10 vuotta kun viimeinen hevonen lähti tallilta, olin siis tosi nuori niihin aikoihin kun elämäni oli pelkkää hevostelua.

Koska oli ollut niin pitkä tauko aktiivisesta hevostelusta, olin aluksi vähän epäileväinen että miten tulen pärjäämään tallilla työskennellessä ja vielä vieraassa maassa. Mutta veri veti kuitenkin hevosteluhommiin ja koska muistin miten onnellinen olin ollut koko lapsuuteni kun olin saanut käytännössä asua tallilla, epäilykset haihtuivat.

Ja toden totta, hevosihminen on hevosihminen vaikka välissä olisi millaisia aikoja ja elämä heittelisi miten päin tahansa. Ensimmäinen viikko oli vähän opettelua uudelleen, miten lukea eläintä ja mitä se haluaa kertoa kun käyttäytyy kuten käyttäytyy. Olen kuitenkin sanonut monesti ja tulen sanomaan vastaisuudessakin että eläimiä on helppo ymmärtää ja lukea, ne eivät valehtele ja niiden reaktiot ja on rehellisiä.

Laskeutuminen arkeen ei ollut mitenkään kevyt, edellinen hevostyttö oli lähdössä myöhemmin samalla viikolla ja työparini oli saapunut vain viikkoa minua aiemmin. Meitä kohtasi heti vastuullinen tehtävä; 16 hevosen hoitaminen ja perään katsominen. Niistä viisi oli ylläpitohevosia ja niistä yksi oli kantava tamma. Loput olivat kouluratsuja, edellisvuoden ja sitä edellisen vuoden varsoja, tiineitä tammoja, jalostustammoja ja yksi shetlanninponi.
Uusia haasteita lyötiin eteen heti, kaviopaiseet piinasivat useita hevosia kevään aikana ja musta kehittyi aika taitava kaviohauteiden tekijä kevään rupeaman aikana. Tällä viikolla oon taas saanut virkistellä taitoa ja paketoida yhten eläköityneen laukkahevosen etusia kun se parka alkoi taas ontumaan.
Samainen hevonen sai kaviosta päähänsä laitumella ja viimeiset pari viikkoa ollaan vietetty sen haavaa hoitaen. Onneksi mua ei haittaa veri, kudokset ja haavat. Siispä oon saanut putsailla haavaa ja olla apuna haavan hoidossa ja tehdä sitä itseksenikin aina kun on ollut tarve. Ensimmäisellä haavanhoito-kerralla tunsin sormellani kallon luut, niin syvä se haava oli. Tänään oltiin jo reilusti parempaan päin, kyllä siitä vielä hevonen saadaan.

Siitä onnellisessa asemassa oon saanut olla että työnantajani on koulutukseltaan eläinlääkäri. Siispä oon auttanut ja ollut mukana niin tammojen ultraamisessa ja siementämisessä kuin varsomishälyttimien kiinnittämisessä ja jopa varsomisessakin vetämässä varsaa tähän maailmaan.
On ollut mukava nähdä sitäkin puolta hevosmaailmasta.

Hevosten ajatuksenkulkuun oon saanut perehtyä ihan urakalla. On kesytetty varsoja, opetettu niitä riimuun ja kavioiden puhdistamiseen, pyydystetty hevosia jotka pakenevat riimun nähdessään ja hevosia jotka eivät ole koskaan kävelleet yksin laitumelta talliin. Lisäksi oon talutellut parivuotiaita varsoja ja totutellut niitä siltoihin, pressuihin ja kaikkiin pelottaviin asioihin mitä ne maailmassa joutuvat kohtaamaan.

Viime kuukausina mulla on ollut ilo ja kunnia seurata jockeyn työskentelyä. Hän on tullut tänne ratsastamaan ja ohjasajamaan nuoria hevosia. Vaikka päivä olisi miten kiireinen, olen aina pelipaikoilla kun jockey tulee käymään. Koska suurin osa kohtaamistani hevosihmisistä on kouluratsastajia, nautin kun pääsen seuraamaan hevosihmistä jolla on mielessä muutakin kuin väistöt ja taivutukset. Sen lisäksi että tuo jockey on rohkea ja erinomainen työssään, hän on myös todellinen hevosihminen joka ymmärtää hevosia ja pystyy kommunikoimaan niiden kanssa yksilökohtaisella tavalla. Ollaan käyty monia mielenkiintoisia keskusteluja hevosista ja niiden koulutuksesta, hän on myös antanut mulle vinkkejä tulevaisuuden varalle ja urasuunnitelmiini.

Ludwig

Lisäksi hän rakastaa työskennellä mun suosikkihevosen kanssa. Ludwig on tallin oma kasvatti, 2-vuotias ruuna. Maailman älykkäin ja rohkein hevonen jonka kanssa tulin juttuun heti kun sen kohtasin. Oon talutellut sitä ympäriinsä, ylittänyt siltoja ja lammikoita, kohdannut kaikkia pelottavia asioita ja todennut että tästä saa joku täydellisen pomminvarman ystävän.
Jockey sanoi mullekin että "He's not scared of most things when he's with you". Ja kun omistaja sanoi että jockey on tehnyt hienoa jälkeä hevosen kanssa, hän sanoi että "It's mostly thanks to this girl and what she's done with the horse".
Tuollaiset kommentit menee suoraan sydämeen, on hienoa että joku huomaa ja arvostaa asioita joita olen tehnyt ja vieläpä tehnyt oikein.

Jazzyn kanssa seurataan kun jockey ohjastaa Ludwigia.

Olen saanut kaikenkaikkiaan uskomatonta palautetta työstäni hevosten parissa. Paljon on tullut myös kehuja siitä mitä kaikkea olen tehnyt laidunten ja ympäristön ylläpidon ja huollon parissa sekä koneiden parissa pelatessa. Mutta hevoshommia koskevat kehut on ihan erityisiä sillä ne ovat tulleet hevosihmisiltä.
Kengittäjä oli vaikuttunut kun lyhensi varsojen kavioita ja mun piti pitää varsoja paikallaan, oli yllättynyt siitä miten paljon voimaa voi pienessä ihmisessä olla.
Työkaverini sanoi että mulla on erityinen yhteys hevosiin ja ymmärrän niitä todella hyvin.
Ylläpitohevosten omistajat ovat olleet tyytyväisiä hevosten hyvinvointiin ja siihen miten hyvin niistä pidetään huolta. Tuntuu aika hyvältä saada sellaista palautetta.

Työkaverini kertoi myös työnantajani yrittävän keksiä keinoja joilla saa minut pidettyä täällä vielä tämän vuodenkin jälkeen koska olen kuulemma liian hyvä päästettäväksi menemään. Suomalaisen elimistöä ei ole luotu kestämään tällaisia kommentteja, silmät alkaa hikoilla.

Viime viikolla yksi elämäni isoimmista haaveista toteutui. Yhden ylläpitohevosen omistaja ei pysty enää pitämään hevostaan. Koska hevonen on jo vanha, hän toivoi että se voisi jäädä tälle tallille. Tallinomistaja otti sen nimiinsä ja ollaan nyt yhteisomistajia hevoselle. Käytännössä se tarkoittaa sitä että hevonen on minun ja minun vastuullani niin kauan kun olen täällä.

22-vuotinen unelma toteutui ja nyt mulla on 27-vuotias risteytysponi. Hän on täysverisen ja newforestinponin risteytys, edellinen ratsastuskouluponi joka on nyt ollut kolme vuotta laidunta koristamassa. Nyt ollaan käyty maastoilemassa jockeyn kanssa kun hän ratsastaa hevosilla jotka eivät ole koskaan olleet maastossa. Minun pieni pommin varma poni on ollut hieno opettaja nuorisolle.
Käytiin myös työkaverin kanssa maastoilemassa, hän upealla kouluhevosellaan ja minä ponillani. Oli kerrassaan huikeeta!

Niin että tässä sitä ollaan, tämänhetkisessä unelmatyössä. Laitumella on poni jota saan pitää kuin omaani ja maastoilla maailman upeimmissa maisemissa. Kauas on tultu kotoa ja vielä ei ole tietoa minne elämä heittelee tästä eteenpäin. Sen tiedän että hevoset tulee olemaan mukana elämässä tästä eteenpäin.