Kun ikävä ei lakkaa

Moikka taas!

Niin se aika on vaan mennyt ja olen ollut Suomessa aika tarkkaan neljä kuukautta. Aika kuluu ihan huomaamatta ja tuntuu että minä junnaan paikallani.

Suomeen paluun jälkeen kohtasin aikamoisia hankaluuksia sopeutumisen kanssa. Fyysisesti kaikki meni ihan ok ja kulttuurilliset muutoksetkin Englannin ja Suomen välillä on loppujen lopuksi aika pieniä eivätkä aiheuttaneet toimenpiteitä.

Mutta olin tosi pitkään vielä ihan siinä moodissa mikä oli päällä Englannissa. Mietin paljon sitä miten hevoset siellä jakselee ja miten mua korvaamaan tullut kaverini pärjäisi työssään. Lähettelin hänelle pitkin kevättä ohjeita traktorin käyttöön ja töiden fiksuun tekemisjärjestykseen liittyen.

Olin myös tosi paljon yhteydessä Englannin kavereihini facebookin välityksellä ja ollaan soiteltukin pitkiä puheluita ja mua on pidetty ajantasalla uusimmista juoruista. Vielä näin neljänkin kuukauden jälkeen olen aika hyvin perillä siitä mitä meidän kylässä tapahtuu.

Kuvia lähtöpäivältä 1.2.2017

Löysin täällä Suomessa sitten osa-aikaista hommaa mainosten jaon parissa ja koitin pitää itseni kiireisenä käymällä tanssimassa ja kavereita näkemällä. Mutta siinä missä Englannissa ollessa pakka pysyi aika hyvin kasassa ja onnistuin tekemään pitkäkantoisia suunnitelmia ja nopeitakin ratkaisuja, täällä tuntuu että sitoutuminen ja päätöksenteko on vaikeampaa. Englannissahan olin töissä maatalouden ja hevostenhoidon parissa ja siellä meidän seuduilla olisi ollut paljon mahdollisia työpaikkoja ja oppilaitoksia alaan liittyen. Mutta jossain vaiheessa tuntui että on parempi silti lähteä Suomeen katsomaan josko siellä olisi kuitenkin helpompi itsenäistyä ja jatkaa eteenpäin.

Voin nyt sanoa että ei ollut. Täällä olen hakenut tosi moneen paikkaan töihin ja myöskin moniin oppilaitoksiin opiskelemaan lähinnä maataloutta. Nyt löysin tosi mukavan työpaikan facebook-päivitykseni johdosta ja töitä on riittämässä ainakin kesäksi ihan mukavasti. Oonkin sanonut jo esimiehilleni että ainakin elokuun loppuun asti oon ihan käytettävissä.
Mutta siinä missä Englannissa olisin voinut kuvitella jatkavani maatalouden parissa ja kouluttautua lisää, täällä Suomessa ala ei tuntunutkaan enää yhtään omalta. Olen saanut kyllä hyväksymiskirjeitä mutta jättänyt ne huomioimatta. Sen sijaan tästä nykyisestä työstäni oon kyllä aika innoissani sillä se on ensimmäinen työ pitkään aikaan josta oon tienannut järkevästi rahaa. Lisäksi työnkuva on vaihtelevaa ja mielenkiintoista ja työporukka oikeesti mukava.

Meidän tallipiha

Mutta vaikka nyt homma on alkanut luistaa työn suhteen, mieli palailee koko ajan Englantiin ja ystäviini ja meidän kylään. Kaverini ovat vielä töissä samalla tilalla ja tuossa viime viikolla soiteltiin pitkiä puheluita ja tajusin miten ikävä mulla on sinne. Ei vaadittu kauaa kun olin selaamassa lentoja Englantiin ja suunnittelemassa lomaa. Alunperin piti lähteä heinäkuun alussa, mutta sitten sain kuulla töistä että mulle olisi hyvin töitä tiedossa just heinäkuulle. En voinut kieltäytyä moisesta tarjouksesta, nyt kun töitä on niin töitä tehdään.
Kysyin sitten hetken mielijohteesta että mitenkäs kahden viikon päästä. Kuulemma käy aivan mainiosti. Tuntui niin mahtavalta varata lennot puolentoista viikon päähän kun alunperin luulin että pääsen matkaan vasta heinäkuussa.

Oon niin innoissani että pääsen käymään toisessa kodissani. Siellä on niin kaunista tähän aikaan vuodesta! Näen kaikkia kavereita ja kyläläisiä, käyn kaikissa mun lempparipaikoissa ja teen kaikkia lemppariasioita siellä. Ja näen mun ponia! Melkein alkaa itkettää kun mietin mummoponia joka on kuulemma ollut hyvin allapäin ja palaamassa siihen samaan tilaan missä se oli ennen kun minä otin sen hoitooni ja aloin ratsastamaan ja hoitamaan sitä. Toivon mukaan pääsen maastoilemaan sen kanssa ja muistelemaan vanhoja hyviä aikoja. On erittäin todennäköistä että yritän ahtaa mummoponin 8kg käsimatkatavaroihini ja tuoda kotiin. Tai syötän passini sille yhdelle kiukkuiselle valkoiselle ponille ja joudun jäämään Englantiin.

Maailman kauneimpia paikkoja, ainakin omasta mielestäni!

Reissun aikana aion jutella ystävieni kanssa ja pohtia vielä sitä korttia että jos palaisinkin takaisin. Voisihan sinne palata lyhyeksikin aikaa. Oon aika varma että töitä löytäisin helposti, siellä on maatalousalan paikallislehdet täynnä ilmoituksia töistä joihin minäkin pääsisin kokemuksillani ja pätevyyksilläni heittämällä sisään.
Olisi niin mukava palata Grimin kanssa meidän toiseen kotiin vielä joskus. Olin siellä niin onnellinen. En malta odottaa että reilu viikko tästä eteenpäin olen matkalla yhteen mun lempipaikkaan maailmassa. Hullua ajatella että lähdin aikanaan Englantiin ihan vaan välivuoden viettoon ja töihin. Kun vuosi siitä eteenpäin oli kotiinlähdön paikka, se oli elämäni kamalin päivä.

Kotiinpaluun jälkeen

Moikka blogiväki.
En ole tänne kirjoitellut pitkään aikaan mitään. Ei sillä etteikö olisi ollut aikaa ja mahdollisuutta, vaan sillä että en ole halunnut ajatella aikaa taaksepäin viime vuoteen. Nyt katsoin viime yön ja tämän päivän aikana kaikki uudet jaksot Au Pairit Kanadassa sarjasta ja sen herättämien tunteiden innottamana päätin herätellä blogia eloon.

Mun viimeiset kuukaudet Englannissa meni uskomattoman nopeasti. Mitä lähemmäs kotiinlähtö tuli, sitä hullummalta se tuntui. En pystynyt edes kuvitella elämää muualla kuin siinä kylässä. Päässä risteili monenlaisia ajatuksia ja monta kertaa olin aivan varma jääväni Englantiin. Viimeisinä viikkoina itkin kaverin olkaa vasten niin monesti, kotiinlähtö tuntui niin väärältä.
Syy miksi en jäänyt siihen paikkaan upeista puitteista, mielettömistä ihmisistä ja työstäni huolimatta oli erimielisyydet työnantajan kanssa. Hän oli erittäin vahva persoona ja tottunut siihen että asiat tehdään hänen haluamallaan tavalla. Koska itselleni oli kuitenkin kuukausien saatossa kehittynyt erittäin vahva näkemys siitä miten työni olisi kannattavinta tehdä, toin sen myös hänelle julki asiallisesti. Luulen että hän koki jossain vaiheessa olonsa jopa uhatuksi ja epävarmaksi sillä monien paikallisten ystävieni mukaan olin ensimmäinen työntekijä joka oli tuonut epäkohdat hänen tietoisuuteensa. Jossain vaiheessa tunteet kuumeni puolin ja toisin ja näin työnantajastanikin että hän ei ehkä ollut tottunut sellaiseen. Olin aina noiden tilanteiden jälkeen hetken aikaa aika sekavassa tilassa ja monesti tärisin ja itkin yksin tai kaverin luona. Mutta kun kyyneleet oli kuivattu, tuntui aina että nousin entistä vahvempana. Tunsin itseni niinä hetkinä aika voimakkaaksi ja olin ylpeä itsestäni.
Työsopimukseni oli vain vuoden mittainen, mutta aikeissani oli jäädä sinne pidemmäksikin aikaa. Lopulta koin kuitenkin että vaikka koko paikka oli muutenkin unelmieni täyttymys, elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisessa paikassa jossa hyvästä työsuoritteesta ei seuraa kannustetta tai hyvää palautetta, vaan lisää töitä ja jatkuvaa kritisointia. Loppua kohden tein vain minulle määrätyt tehtävät kun siihen asti olin omaehtoisesti ajellut ympäri kyliä kyselemässä lisätehtäviä ja ahersin niin pitkään kuin suinkin vain kykenin.
Olin pettynyt, en tiedä mistä voin löytää enää samanlaista työpaikkaa ja samanlaista yhteisöä tulevaisuudessa.

Kylä jossa asuin oli pieni ja ikivanha, asukkaita oli reilu 350. Opin tuntemaan heistä suurimman osan ulkonäöltä ja ison osan myös nimeltä ja henkilökohtaisesti. Ja sitä kylää ikävöin päivittäin. Miten ihanaa olikaan ajella tai kävellä kylänraittia ja pysähtyä juttelemaan ystävien kanssa, vaihtaa kuulumisia, juoruta ja nauraa. Kaikki tunsivat minut ja Grimin ainakin ulkonäöltä. Olin "That foreign girl with the black dog".
Kävin melkein viikottain meidän kyläkaupassa jota piti hyvän ystäväni äiti. Hän oli niin ihana, sellainen minun kaltainen suorasanainen ja rehellinen nainen. Häneltä sain aina tukea kun sitä tarvitsin. Hän kysyi aina miten töissä menee ja osasi aina piristää.
Meidän työpajalla työskenteli tuon naisen mies. Hänen kanssaan tulin loistavasti toimeen, luulen että hänkin arvosti sitä että kerrankin hevostyttönä oli joku jolla oli jotain tietoa koneista, mielenkiintoa ja innokkuutta oppia ja joka oli ihan tavallinen maalainen. Joskus hänellä oli tosi pahoja päiviä jolloin kaikki oli perseestä, niinä päivinä opin sanomaan tiukasti vastaan ja häipymään. Seuraavalla kerralla kaikki kaunat oli kuopattu. Hän jaksoi aina kysellä miten Suomen päässä menee.
Heidän pojastaan tuli yksi mun parhaimmista ystävistä. Hänen ja muiden työukkojen ansiosta englanninkielinen kirosanavarastoni on aika laaja. Meillä kohtasi huumorintaju ja arvot, opittiin tuntemaan niin hyvin että pystyttiin huutelemaan toisillemme loukkauksia, nauramaan ja vastaamaan samalla mitalla takaisin. Sitä on ikävä. Joskus hän tarjosi kyydin kun pubissa oli mennyt pitkään. Hänen kanssaan oli aina hauskaa. Mulla ei ole ollut sellaisia ystäviä sitä ennen enkä usko että koskaan tulee olemaan. Hänen kihlattunsa oli hyvin paljon mun kaltainen, rehellinen ja suorasanainen. Hänen kanssaan keskusteltiin paljon ja hänen kauttaan pidän yhteyttä perheeseen ja kylän tapahtumiin.
Hänen siskonsa oli aivan huikea. Minua pari vuotta vanhempi ja hyvin paljon samanlainen kuin minä. Juoruttiin yhdessä, puhuttiin eläimistä, naurettiin ja vietettiin hauskoja hetkiä. Myös hänen miehensä ja miehen poika olivat ihania ihmisiä. Tuo poika oli todella hurmaava. Muistaakseni 9-vuotias mutta kykeneväinen aivan normaaleihin keskusteluihin. Viimeisenä iltana kuulin että hän oli sanonut että Mari on kiva, häntä tulee ikävä. Se liikutti.

Tuolla porukalla käytiin viimeisenä iltana syömässä. He myös kutsuivat minut joulupäiväksi luokseen. Jotenkin sydän pakahtuu vieläkin kun muistelen tuota perhettä. Mulla on suunnaton ikävä heistä kaikkia, toivottavasti pääsen pian tapaamaan heitä taas.

Kylässä asuneet muut työläiset olivat juuri niin mukavia kun voi vaan kuvitella. Heidän kanssaan tulin aina loistavasti juttuun ja sujahdin joukkoon ihan huomaamatta. Työpäivisin menin klo 10am kahville ja kekseille meidän taukopaikkaan jossa aina raikasi nauru ja kaksimielinen huumori. Ja klo 1pm sama homma, lounastauko ja tarpeessa oleva nollaus. Meitä kaikkia yhdisti samantyyliset ammatit, huumorintaju ja moni muu asia. Aika jännä yhtälö, 28-vuotias monitoimimies, noin 65-vuotias metsuri/rakentaja ja 22-vuotias suomalainen tallityttö.

Viimeisinä päivinä jouduin hyvästelemään mulle rakkaita ihmisiä. Talon lastenhoitaja josta tuli mulle kuin isosisko tai tosi cool täti oli yksi vaikeimmista hyvästeistä. Tai meidän house manager joka niin monesti kutsui mut illalliselle ja drinkeille, jonka kanssa saatettiin juoruta ihan vaan tunteja meidän tutuista ja nauraa niin paljon että vatsalihaksiin sattui. Tai meidän toimiston ihanat naiset joilta sain aina apua kun sitä tarvitsin. Minä ja Grim oltiin aina tervetulleita heidän juttusilleen.
Sain tuolta porukalta kortin johon he olivat kirjoittaneet terveisiään mulle. Se oli jotain uskomattoman liikuttavaa, siinä oli niin kauniita sanoja että jo sen kortin ajatteleminen liikuttaa.

Myös kaikkien traktorikuskien kanssa meni niin mukavasti, pari kertaa autoin meidän karjanhoitajaa pyydystämään karanneita nautoja ja farmiukot oli muuten vaan innoissaan aina kun kävin ohimennen heidän juttusillaan. Jäi hyvät muistot niistäkin kaikista.

Mun kantaklubin ihmisistä tuli kyllä tärkeitä. Vietin melkein jokaisen perjantain ja osan lauantaistakin siellä. Aina oli samat tutut naamat, juomia ei tarvinnut pahemmin ostaa ja aina löytyi juttuseuraa. Monesti voitin lihaa meidän meat drawsta ja joskus rahaa bingosta. Ja mua kutsuttiin Miss Finlandiksi, mitä ikävöin jo nyt. Siellä oli paljon porukkaa naapuripitäjistäkin, kaikki ottivat mut hienosti mukaan tähän aika pieneen ja tiiviiseen yhteisöön.

Viimeiset ja kamalimmat hyvästit olivat ne kun jouduin sanomaan hyvästi saksalaiselle työkaverilleni jonka kanssa työskenneltiin yhdessä elokuusta asti. Voin sanoa että hänen takiaan muutuin viimeisten kuukausien aikana aika paljon. Ennen hänen saapumistaan en itkenyt ollenkaan, tein töitä kuin hullu ja pysyin illat omassa huoneessani telkkarisarjoja katsoen. Me oltiin aika erilaisia ihmisiä. Minä olin työnarkomaani ja juro maalaisjuntti. Hän taas oli menevä kaupunkilaislikka Hampurista. Mutta musta tuntuu että me molemmat opittiin toisiltamme paljon. Hän sai kovemman kuoren ja asenteen kun vietti aikaa mun kanssa. Hän taas pakotti mut avautumaan ja käsittelemään tunteitani.
Meidän napuriin muutti uusi gamekeeper joka alkoi seurustella tämän kaverini kanssa. Meistä tuli tosi läheinen kaveriporukka ja tilanne eskaloitui siihen että monesti vein Grimin hänen koiratarhaansa tai hain häneltä nutellaa jos meidän nutella oli lopussa. Hänestä tuli mun paras drinking buddy.

Ja tottakai mulla on ihan kauhea ikävä Jazzyä. Mun luottoratsu jonka kanssa opin ihan huomaamattani ihan hirveästi. Parhaimpia muistoja Englannista on ne hetket kun kävelin laitumelle harjan, kaviokoukun ja suitsien kanssa. Siistin ponin ja hyppäsin selkään ja lähdettiin samoilemaan pitkin poikin maaseutua ilman satulaa. Ennen sinne menoa pelkäsin vähän yksin maastoilua, siellä taas rakastin laukkailla Jazzyn kanssa ilman satulaa ja välillä eksyä ja sitten taas löytää polun. Sellaisen hevosen mä tarviin, sellaisen jonka kanssa ei tarvitse pelätä ja jolla voi mennä pelkät suitset päällä ja vaan nauttia. Mistä tuollaisia Jazzyjä löytää Suomessa?

Suomeen palattuani ensimmäiset päivät olivat aika hankalia. Istuin sängylläni ja kieltäydyin purkamasta matkalaukkuani, halusin vaan lähteä takaisin. Pikkuhiljaa ikävä alkoi helpottamaan ja aika alkoi kulumaan kuin siivillä. Sitten iskikin paniikki. Ei ollut työtä eikä koulua, ei mitään. Tuntui hukkaan heitetyltä ajalta. Sitten sain hommattua lisätienestiä jakamalla nyt mainoksia pari kertaa viikkoon, onpahan jotain sisältöä elämässä.

Sanoisin että kamalinta kotiin tulossa on se, että huomaat että olet itse aivan eri ihminen kuin olit lähtiessäsi. Mutta kaikki täällä on ihan samalla tavalla kuin oli täältä lähtiessäsi. Se tarkoittaa sitä että tulee kauhea kulttuurishokki ja aika epämiellyttävä olo. Sitten mulle iski ahdistus pintaan kun tajusin että kotiin tulon jälkeen oon taantumassa samanlaiseksi kuin olin täältä lähtiessäkin. Suomessa mulla ei ikinä ole ollut hirveästi ystäviä enkä oo ympäröinyt itseäni kaveriporukalla. Englannissa meidän kylä oli niin tiivis pieni yhteisö että vaikka olikin yksinäistä, ei koskaan ollut yksin. Siellä mulla oli paljon vastuuta ja paljon tekemistä, täällä mulla ei ole mitään. Oon kyllä aika hukassa.

Seuraava askel on vielä hakusessa. Töitä oon kyllä hakenut mutta mikään ei kiinnosta ihan satasella enkä oo kuullut kuin ihan muutamasta työpaikasta takaisin päin. Yhdessä kesätyöhaastattelussa kävin mutta sitä paikkaa en saanut.
Maailma kyllä houkuttaisi, nyt olisi helppo lähteä kunhan saan vähän matkakassaa kasaan. Mutta on tässä aika monta kysymystä ilmassa. Mitä tekemään? Minne? Mitä tehdä Grimin kanssa? Milloin?

Katse taustapeiliin.. ja vähän eteenkin päin

Tällä kertaa ajattelin pysähtyä vähäksi aikaa miettimään sitä mitä kaikkea tässä on vuoden aikana tapahtunut, niin ihan konkreettisesti työssä ja elämässä kuin sitten itsessäni. Koska yksi asia on selvää, tässä kirjoittele ihan erilainen Mari kuin se joka vajaa vuosi sitten päätti että lähdetään katselemaan millaista se elämä Englannissa olisi.

Lähdin Englantiin aika vähillä tiedoilla tulevasta. Tiesin että menen hevostilalle hoitamaan siitoshevosia ja kouluratsuja ja ajamaan vähän traktoria sekä vastaamaan joistain kunnossapitojutuista. Tiesin myös että paikka jonne menen on astetta hienompi, googletin vähän ja kävi ilmi että esimerkiksi päärakennus on 1600-luvulta peräisin oleva stately home ja että työnantajan mies on vähän rikkaammasta ja vanhemmasta suvusta. En kuitenkaan tutustunut asiaan sen kummemmin ja pyrin välttämään liiallisen salapoliisityön (jossa olen muuten oikeasti luonnonlahjakkuus ja hieman ylpeäkin siitä) ja näin ollen päätin lähteä ihan avoimin mielin ja ottamaan selvää vasta paikan päällä.

Kun saavuin sitten Englantiin ja pitkän matkan jälkeen pääsin meidän kylään ja näin talon ja vanhan tallipihan, olo oli aika sanoinkuvaamaton. Eihän meillä Suomessa ole tuollaisia paikkoja enkä tiennyt että niitä on missään. Tallipiha oli toki nähnyt parhaat päivänsä mutta arkkitehtuuri oli silti huikean kaunista. Ja itse päärakennus oli kuin jostain brittisarjasta. Ensimmäisen kerran kun pääsin kierrokselle taloon, ensimmäiset kyyneleet pääsivät kun pääsin talon kirjastoon joka on yksi Britannian hienoimpia ja laajimpia yksityisiä kokoelmia. Muutenkin talo on 50 vuoden tyhjillään olin jälkeen entisöity vanhaa kunnioittaen ja hyvällä maulla. Osa huoneista oli vielä työn alla ja näyttivät jo auki revittyinäkin todella upeilta. Ja sitä vanhojen huonekalujen ja tavaroiden määrää! Myös maalaukset ja muut taide-esineet olivat ihan jotain muuta kuin mihin olin tottunut.

Kun perheen elintaso oli tuota luokkaa, pääsin näkemään vähän erilaista puolta englantilaisista. Olin mukana tapahtumissa joita siinä ihan tallipihan ulkopuolelta alkavassa puistossa järjestettiin, olin mukana illalliskutsuilla ja illanvietoissa joissa vieraina oli vähän "parempaa sakkia". Se toi hauskan kontrastin siihen että normaalisti vietin aikani muiden työläisten kanssa. Yksi parhaita työkavereitani on meidän groundsman ja lisäksi aika kului gamekeepereiden, traktorikuskien, sähkömiehen, putkimiehen ja raksaukkojen kanssa. Näiden ihmisten kanssa puhuttiin kanssa vähän erilaista kieltä, on hieman eri asia jutella työukkojen kanssa alatyylisiä juttuja kahvitauolla kuin korkkailla viiniä lontoolaisten valokuvaajien ja mallien kanssa fiinisti kynttilänvalossa. Välillä aiheutin hauskoja hetkiä kun unohdin siistiä kielenkäyttöä, mutta onneksi ihmiset ei oikeasti ole niin nuukia siitä enää nykyään. Aina ne tilanteet päättyi siihen että selitettiin että "Yeah, Mari is a lorry-driver. And a corporal. And from Finland" ja tilanne oli sillä selvitetty. Ihmisiä on aina Englannissa kiinnostanut että mikä sai mut lähtemään sinne ja mitä oon tykännyt olla siellä. Oli meillä millaiset kissanristiäiset tahansa niin aina sai juttuseuraa ja tapasin kyllä ison määrän mielenkiintoisia ihmisiä ja kävin monia kiehtovia keskusteluja.

Mun työkin osoittautui lopulta paljon monipuolisemmaksi kuin mitä kuvittelin. Varsinkin aluksi se oli mahtavaa, sain lisää hommia aina kun edelliset loppui ja olin ihan intopinkeenä ja malttamattomana kun sain homman valmiiksi.
Alussa siivosin laitumia lannasta traktorilla ja sen perässävedettävällä laitteella joka käytännössä kerää pyörivän harjaksen avulla ne lannat laitumelta. Lisäksi toin pyöröpaaleja laitumille. Korjailin rikkoutuneita aitoja ja siivosin karsinoita.
Sitten kävin kurottajakurssilla ja sen jälkeen pystyin tuomaan heinä -ja olkipaaleja kurottajalla ja täyttämään laitumella olevaa vesisäiliötä IBC-säiliöllä. Kävin myös traktorikurssilla ja sen jälkeen sain tyhjentää lantakärryä ja kävin auttamassa tuorerehun teossa ja yhden illan ajoin myös heinäpaaleja pellolta katokseen. Lisäksi niitin rikkakasveja traktorin perässä olevalla niittomurskaimella ja välissä trimmeröin aidanalusia.
Sen lisäksi olen jatkuvasti ollut tallilla valmiudessa tuomaan hevosia sisälle kengittäjää varten, auttanut eläinlääkäreitä töissään, hoitanut kaviopaiseita ja haavoja ja ollut jatkuvasti työllistetty hevosenhoitajanakin. Syksyllä meillä oli myös pääntautia ja sen johdosta pestiin ja desinfioitiin tallit ja kaikki ja jouduttiin olemaan hyvin varovaisia hevosten ja vaatteiden ja varusteiden kanssa monta viikkoa. Olen myös hoitanut kissanpentuja ja parhaani mukaan koittanut pelastaa loukkaantuneita lintuja mitä olen löytänyt pitkin vuotta puistosta.

Tällä hetkellä alkaa kuitenkin tuntumaan siltä että työtä on liikaa siihen nähden että meitä on vain kaksi parikymppistä tyttöä ha vastuullamme on tällä hetkellä 28 hevosta. Nyt on saavutettu se piste jossa tuntuu että tämä alkaa riittämään tätä lajia. Tiedättekö kun päivä kestää talvisin 7:30-16/17 (riippuen siitä miten kauan näkee tehdä töitä) ja siihen pitäisi mahduttaa kaikkien hevosten tarkastaminen kahdesti päivässä, ruokinta, mahdolliset karsinansiivoukset, laidunten siivoaminen pari kertaa viikkoon, heinäpaalien tuonti sen mukaan kuin tarvitsee, kissojen ruokinta ja siivoaminen kahdesti päivässä, "oman" ponin liikutus ainakin muutaman kerran viikossa, mahdolliset hevisten talutukset kengittäjää/eläinlääkäriä/jockeytä varten sekä yllättävät haavanhoidot, kaviotauteiden teot ja muut.
Lisäksi jossain välissä pitäisi ehtiä pitää tunnin lounastauko ja ruokkia ja ulkoiluttaa koirakin. Onneksi Grim sentään pääsee mukaan tekemään töitä aina kun vaan mahdollista työtehtävien ja aikataulujen puolesta.

Sekä minä että työkaverini ollaan nyt todettu että ei voida enää jatkaa tällä tavalla. Matkassa on monia muitakin mutkia joita en koe tarpeelliseksi tässä selvittää, sanotaan nyt vaan että tämä päätös on monen osan summa.
Sinäänsä harmittaa, mun sopimus on siis vuoden mittainen ollut jo alusta asti mikä tarkoittaa että se loppuu 1.2. Mutta aiemmin olen ihan vakavasti harkinnut tänne jäämistä. Mutta viimeaikaisten tapahtumien perusteella koen että se ei ole sen arvoista eikä mitenkään järkevää.
Kylä ja sen ihmiset ovat kuitenkin tehneet muhun sellaisen vaikutuksen että pelkkä ajatus lähdöstä tuntuu samalla tosi kurjalta. Kun saavuin Englantiin, ajattelin että tulen vaan tekemään työni. Mutta sitten kävikin niin että tutustuin ihan mielettömiin ihmisiin, sellaisiin omanlaisiin ihmisiin joiden kanssa voin vaan olla oma omituinen itseni ja ilokseni voin todeta että hekin ovat omituisia. Kaikki muut työntekijät ovat olleet tosi avuilaita ja heidän kanssaan olen kokenut monia hyviä hetkiä.
Ja naapurikylän pienessä maalaisklubissa on vietetty ilta jos toinenkin ja nautittu hyvästä siideristä ja aina sitä on jollain keinoin selvitty takaisin kotiin ja seuraavana aamuna töihinkin. Omituinen ja äänekäs suomalainen on sielläkin otettu vastaan avosylein.
Tyttö joka työskentelee mun kanssa tallilla ja joka on todella taitava ratsastaja, on muodostunut tärkeäksi ystäväksi. Monet riidat ja sovinnot on käyty läpi ja koettu aikamoisia seikkailuja. Naapurissa asuva toinen kaveri on usein liittynyt meidän seuraan ja sillä porukalla on kyllä koettu kaikenlaista.

Siksipä tuntuukin niin pahalta että tällä hetkellä koen että on parempi lähteä tuolta. Mutta toisaalta taas, maailmallehan pääsee aina takaisin. Ja nyt kun sinne on kerran lähtenyt niin seuraavalla kerralla se on jo paljon helpompaa. Ja olen ihan varma että tällä reissulla olen saanut sellaisia ystäviä joiden kanssa tullaan pitämään yhteyttä tulevaisuudessakin ja käymään toistemme luona.

Tässä on nyt puolisentoista kuukautta aikaa suunnitella että mitä seuraavaksi. Luulen että ainakin toistaiseksi on edessä paluu Suomeen jos/kun työpaikka tai opiskelupaikka vaan löytyy.
Tämä kulunut viikko on kyllä osoittautunut todella tärkeäksi hengähdystauoksi kaiken tohinan keskellä. Oon tavannut parasta ystävääni, sukulaisia ja yhtä hyvää ystävääni jonka kanssa ollaan nähty viimeksi puolitoista vuotta sitten. Lisäksi oon nähnyt paljon kavereita joiden kanssa nähtiin Suomessa aina viikottain kun käytiin tanssimassa samoissa paikoissa, kuin myös vanhoja tanssikavereita. Kaikki se on ehkä herättänyt ymmärtämään että se turvaverkko mikä täällä Suomessa on, onkin aika paljon laajempi kuin kuvittelin. Enkä oikeastaan malta odottaa sitä että pääsen takaisin Suomeen ja näen kaikkia vanhoja kavereita, pääsen tanssireissuille ja saan olla omieni kanssa. Sitä ennen pitää vaan saada haltuun tuo työ-/opiskelukuvio ja saada elämä raiteilleen.

Lomalla kotimaassa

Tuli ankaraa kritiikkiä tänään ja ihan syystäkin, en oo tänne päivitellyt miesmuistiin. Syykin on olemassa, läppäri kuulosti ja tuntui siltä että se olisi lähdössä lentoon tai räjähtämässä ihan millä hetkellä hyvänsä. Siispä se on ollut telakalla nyt aika pitkään enkä ole näin ollen kuviakaan editoinut viime aikoina. Nyt mulla on kuitenkin uusi kone ja siispä tänä iltana otin itseäni niskasta kiinni ja päätin viimein päättää tämän hiljaiselon.

Ja kyllähän tässä kelpaakin kirjoitella, olo on raikas ja rentoutunut saunan jäljiltä ja ulkona on kaunis talvinen maisema. Olen tosiaan Suomessa käymässä. Viime postauksen jälkeen tämä on jo toinen kerta kun olen täällä, päätin nimittäin käyttää lomapäivät viimeistä päivää myöten, sen verran reipas oon ollut että Suomi-lomat on olleet ihan ansaittuja.

Pieni onnellinen perhe. Grimistä on kasvanut oikean koiran näköinen ja Jazzy on nuortunut ihan silmissä!

Lokakuussa tulin käymään kotosalla enkä kertonut asiasta kenellekään muulle kuin siskolleni ja parhaalle ystävälleni. Koiralle järjestin hoitopaikan meidän kylästä ja kiikutin sen sinne ennen kun työkaverini tarjosi mulle kyydin Salisburyyn. Sieltä lähti juna iltapäivällä ja saapui Gatwickiin muutaman tunnin päästä siitä.

Grimin hoitopaikka piti mut ajantasalla pennun kuulumisista. Ilmeisen hyvin
siellä meni kuulemma, mitä nyt Grim varasteli tavaroita omaan pesäänsä
ja imeskeli toisten koirien korvia.

Lentokentällä kävi hassu tapaus kun vahingossa soitin taskupuhelun isälle. Kirjoitin sitten Whats Appissa että nappuloin vahingossa hikisillä sormilla työn tuoksinassa ja että jutellaan vaikka huomenna. Vaan eipä isä tiennyt että niin me juteltaisiinkin... kasvotusten.

Lento sujui jännittyneissä tunnelmissa, en malttanut odottaa että pääsen kotiin ja yllättämään perheeni! Helsinki-Vantaalla mulla oli puolisentoista tuntia aikaa odotella bussia ja se kului aivan mainiosti siinä Fazerin suklaata, Rainbown kolmioleipää ja Valion maitokaakaota nauttien. Ja kaverin Netflix-tunnuksia röyhkeästi hyväksikäyttäen.

Naapurini tuli hakemaan mut Jyväskylän matkakeskukselta kello 5:35. Siinä vaiheessa alkoi jännitys kohoamaan kun hän jätti mut meidän tien päähän ja raahasin matkalaukkuni tuttua mäkeä pitkin ja edessä siinti meidän koti. Hiippailin sisälle terassin ovesta ja saman tien koira syksyi mua vastaan vimmatusti vikisten. Yritin hiljentää sitä mutta sitten kuului makuuhuoneen ovelta isän ääni joka kysyi "Noh, mitäs?". Vastasin että "Hyvää huomenta!". Olihan siinä yllätystä kerrakseen, oli se sen kaiken salailun arvoinen!

Viisas paimenkoira seurasi mua kuin varjo.
Käytiin oikein match showssakin, jossa
Hukka oli violettien 3. !!

Pikkuveljen reaktio oli aivan yhtä hyvä, kävin sen herättelemässä sängystään ja se kärttyisesti mutisi jotain, luuli että oli toinen sisko, ei se jonka pitäisi olla Englannissa. Raahasin kiukkuisen teinin pois sängystään ja lopulta se laski 1+1 ja tulihan se halaus sieltä.

Lenkkiseuralainen aina yhtä kauniina ja rohkeena

Päivän aikana kävin kaupassa ja ulkoilin koiran kanssa. Tein pari pellillistä pitsaa ja laitoin ne leivinuuniin lämpiämään. Sitten odotettiin äitiä saapuvaksi kotiin. Minä seisoin talon nurkalla kun äiti tuli kotiin polkupyörällä, pikkuveli meni sitä jututtamaan ja johdatti oikeaan suuntaan sanoen että "Tuu kattomaan mitä Hukka (meidän koira) teki". Yllätys oli melkoinen kun nurkan takana olinkin minä. Oli se reaktio koko matkan arvoinen, yllätti ihan täysin!

Takasin tullessa mulla oli bussin vaihto
Heathrowlla ja sain  itsepalvelukassasta
vaihdossauuden £5 setelin, on se nätti!

Loma Suomessa oli vain 5 päivän mittainen mutta oli se kyllä mainio. Kävin tansseissa, tapasin kaveria ja ulkoilin koiran kanssa. Oli siinä ihan tarpeeksi irtiottoa arkeen. Kiva oli käydä Suomessa mutta kiva oli mennä takaisinkin!

Nyt tulin sitten joulun alla käymään täällä siitä syystä että joulun vietän Englannissa. Joko minun tai työkaverini pitää jäädä jouluksi tallille ja ajattelin antaa kaverille tilaisuuden lähteä kotiin sillä hän ei ole käynyt kotimaassaan sen jälkeen kun tänne elokuussa saapui.

Niin että saavuin taas Jyväskylään 5.12. aamulla ja lähden sitten 12.12. iltapäivällä. Ihan mukavan mittainen loma mahtuu tähänkin väliin, semmoinen etukäteinen joululoma!

Tuo 5.12. oli kyllä aika mainio päivä, Isä ja äiti tulivat mua hakemaan silloin aamusella ja sitten vietiin äiti töihin. Saavuttiin isän kanssa kotiin ja aloitettiin aamu puurolla, niin kuin kuuluukin. Koska pakkasta oli ollut aika reippaasti, ulkosaunan vesisäiliö oli jäässä ja se piti sulatella. Kun isä muutenkin lämmitti saunan vesien sulattamista varten niin samalla se lämpesi siinä määrin että pääsin kello 8 aamulla saunomaan! Ai että se teki hyvää, viimesen päälle puusauna kunnon löylyineen. Se oli melko hyvä alku lomalle se.

Aamusauna kello 8, tästä ei Suomi-turistin aamu paljoa parane!

Muutoinkin on ollut kyllä hyvä loma tähän asti. Oon saanut nukuttua hyvin, ulkoiltua ja saunottua sekä nähtyä naapureita ja ystävää. Kävin myös shoppailemassa ja ratsastamassa. Itsenäisyyspäivänä kävin sankarihaudoilla ja katsoin Tuntemattoman Sotilaan ja nautittiin jouluateria kinkkuineen, laatikoineen ja rosolleineen.

Samalla oon koittanut järjestellä ajatuksia ja mietiskeltyä asioita. Ja pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan kaiken mikä Englannissa on, nyt ollaan täällä ja nautitaan tästä, Englanti ja työ kyllä odottavat kun sinne palaan.

Mun oli tarkoitus kirjoitella tässä vähän ulkosuomalaisuudesta ja siitä miten identiteetti on muuttunut kuluneen vuoden aikana sekä vähän tulevaisuuden suunnitelmista mutta taidan jättää ensi kertaan.

Vaikka blogi onkin ollut hiljainen viime aikoina niin kyllä muilla kanavilla oon ollut aika aktiivinen, jos kiinnostaa niin ota haltuun

Instagram: marillen

Snapchat: minkkismari

Pari sanaa hevoshulluudesta

Pahoittelen taas kerran päivittämättömyyttä. Nyt mulla on 45 minuuttia aikaa ennen kun jockey saapuu kesyttämään meidän nuoriso-osastoa (3v tamma ja 2v ruuna) joten otan ilon irti ja puhun aiheesta josta oon jo pitkään halunnut kirjoittaa.

Mun hevoshistoria alkoi kun muutettiin maalle ollessani 6-vuotias. Naapurissa oli talli ja siellä asusteli vaihtelevasti 3-5 hevosta. Mielenkiinto hevosiin oli ollut jo aiemmin mutta nyt mulle tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus tutustua hevosiin ja niiden hoitoon. Siivosin karsinoita, lakaisin tallia, ruokin hevosia ja harjailin niitä. Vein hevosia laitumelle ja otin sisälle, välillä sain taluttaa niistä muutamaa ja monesti pyydystelin aidoista karanneita hevosia pitkin kyliä. Heräsin myös aamuvarhaisella aamutallille jotta olisin siellä ennen tallinomistajaa ja sytyttelin uunit. Ja joskus pääsin ihan hevosen selkäänkin ja joku talutti tai juoksutti hevosta. Välillä olin myös kärryjen kyydissä ja yhtenä jouluaattona pääsin rekiajelulle. Muistan varmaan ikuisesti sen miten taivaalta satoi lunta ja ruuna veti rekeä ja luminen maisema vaihtui tiuhaan.

Hevoset lähtivät tallilta pikkuhiljaa ja lopulta siellä oli vain yksi ruuna. Hoidin sitä yhden kesän kuin omaani. Ruokin, harjasin, siivosin karsinan, taluttelin ja vietin paljon aikaa sen kanssa. Sydän särkyi aika pahasti kun hevonen muutti uuteen kotiin marraskuussa 2004 muistaakseni. Muistan kun olisin halunnut mennä hyvästelemään hevosen sen lähtöpäivänä, mutta tallille saapuessa vastassa oli vain renkaanjäljet lumessa. Lukitsin itseni karsinaan ja itkin niin kauan kun kyyneliä riitti.

Player's Dream eli Orhi. Vuosi on ollut varmaan 2004.

Sen jälkeen alkoi hiljaiselo hevosista. Satunnaisesti kävin ratsastamassa tuttavien hevosilla ja silittelemässä ja taluttelemassa lähitallejen hevosia. En koskaan tuntenut halua mennä ratsastuskouluun, olin tottunut siihen että hevosten kanssa saa olla ja touhuta miten lystää ja tallille voi mennä mihin aikaan tahansa ja tallihommia saa tehdä niin paljon kun sielu sietää.

Kuitenkin sisimmässäni olin edelleen ihan samanlainen heppatyttö kuin silloin alakoulussakin. Silloin mua tosin kiusattiinkin sen takia kun vietin niin paljon aikaa tallilla. Olin aina tullut hyvin toimeen aikuisten kanssa ja siksi mulle olikin helppoa olla väleissä omistajien kanssa ja ne monesti antoivatkin mun auttaa. Siitä iso kiitos heille. Kaikkien nimiä en muista mutta lämpimät muistot jäi. Muistan myös kuinka piti päästä katsomaan kun kengittäjä tuli, ei haitannut vaikka koko päivä oli hypätty tallilla mutta kengittäjän käyntiä ei voinut jättää välistä. Mulla oli ikää 10 vuotta kun viimeinen hevonen lähti tallilta, olin siis tosi nuori niihin aikoihin kun elämäni oli pelkkää hevostelua.

Koska oli ollut niin pitkä tauko aktiivisesta hevostelusta, olin aluksi vähän epäileväinen että miten tulen pärjäämään tallilla työskennellessä ja vielä vieraassa maassa. Mutta veri veti kuitenkin hevosteluhommiin ja koska muistin miten onnellinen olin ollut koko lapsuuteni kun olin saanut käytännössä asua tallilla, epäilykset haihtuivat.

Ja toden totta, hevosihminen on hevosihminen vaikka välissä olisi millaisia aikoja ja elämä heittelisi miten päin tahansa. Ensimmäinen viikko oli vähän opettelua uudelleen, miten lukea eläintä ja mitä se haluaa kertoa kun käyttäytyy kuten käyttäytyy. Olen kuitenkin sanonut monesti ja tulen sanomaan vastaisuudessakin että eläimiä on helppo ymmärtää ja lukea, ne eivät valehtele ja niiden reaktiot ja on rehellisiä.

Laskeutuminen arkeen ei ollut mitenkään kevyt, edellinen hevostyttö oli lähdössä myöhemmin samalla viikolla ja työparini oli saapunut vain viikkoa minua aiemmin. Meitä kohtasi heti vastuullinen tehtävä; 16 hevosen hoitaminen ja perään katsominen. Niistä viisi oli ylläpitohevosia ja niistä yksi oli kantava tamma. Loput olivat kouluratsuja, edellisvuoden ja sitä edellisen vuoden varsoja, tiineitä tammoja, jalostustammoja ja yksi shetlanninponi.
Uusia haasteita lyötiin eteen heti, kaviopaiseet piinasivat useita hevosia kevään aikana ja musta kehittyi aika taitava kaviohauteiden tekijä kevään rupeaman aikana. Tällä viikolla oon taas saanut virkistellä taitoa ja paketoida yhten eläköityneen laukkahevosen etusia kun se parka alkoi taas ontumaan.
Samainen hevonen sai kaviosta päähänsä laitumella ja viimeiset pari viikkoa ollaan vietetty sen haavaa hoitaen. Onneksi mua ei haittaa veri, kudokset ja haavat. Siispä oon saanut putsailla haavaa ja olla apuna haavan hoidossa ja tehdä sitä itseksenikin aina kun on ollut tarve. Ensimmäisellä haavanhoito-kerralla tunsin sormellani kallon luut, niin syvä se haava oli. Tänään oltiin jo reilusti parempaan päin, kyllä siitä vielä hevonen saadaan.

Siitä onnellisessa asemassa oon saanut olla että työnantajani on koulutukseltaan eläinlääkäri. Siispä oon auttanut ja ollut mukana niin tammojen ultraamisessa ja siementämisessä kuin varsomishälyttimien kiinnittämisessä ja jopa varsomisessakin vetämässä varsaa tähän maailmaan.
On ollut mukava nähdä sitäkin puolta hevosmaailmasta.

Hevosten ajatuksenkulkuun oon saanut perehtyä ihan urakalla. On kesytetty varsoja, opetettu niitä riimuun ja kavioiden puhdistamiseen, pyydystetty hevosia jotka pakenevat riimun nähdessään ja hevosia jotka eivät ole koskaan kävelleet yksin laitumelta talliin. Lisäksi oon talutellut parivuotiaita varsoja ja totutellut niitä siltoihin, pressuihin ja kaikkiin pelottaviin asioihin mitä ne maailmassa joutuvat kohtaamaan.

Viime kuukausina mulla on ollut ilo ja kunnia seurata jockeyn työskentelyä. Hän on tullut tänne ratsastamaan ja ohjasajamaan nuoria hevosia. Vaikka päivä olisi miten kiireinen, olen aina pelipaikoilla kun jockey tulee käymään. Koska suurin osa kohtaamistani hevosihmisistä on kouluratsastajia, nautin kun pääsen seuraamaan hevosihmistä jolla on mielessä muutakin kuin väistöt ja taivutukset. Sen lisäksi että tuo jockey on rohkea ja erinomainen työssään, hän on myös todellinen hevosihminen joka ymmärtää hevosia ja pystyy kommunikoimaan niiden kanssa yksilökohtaisella tavalla. Ollaan käyty monia mielenkiintoisia keskusteluja hevosista ja niiden koulutuksesta, hän on myös antanut mulle vinkkejä tulevaisuuden varalle ja urasuunnitelmiini.

Ludwig

Lisäksi hän rakastaa työskennellä mun suosikkihevosen kanssa. Ludwig on tallin oma kasvatti, 2-vuotias ruuna. Maailman älykkäin ja rohkein hevonen jonka kanssa tulin juttuun heti kun sen kohtasin. Oon talutellut sitä ympäriinsä, ylittänyt siltoja ja lammikoita, kohdannut kaikkia pelottavia asioita ja todennut että tästä saa joku täydellisen pomminvarman ystävän.
Jockey sanoi mullekin että "He's not scared of most things when he's with you". Ja kun omistaja sanoi että jockey on tehnyt hienoa jälkeä hevosen kanssa, hän sanoi että "It's mostly thanks to this girl and what she's done with the horse".
Tuollaiset kommentit menee suoraan sydämeen, on hienoa että joku huomaa ja arvostaa asioita joita olen tehnyt ja vieläpä tehnyt oikein.

Jazzyn kanssa seurataan kun jockey ohjastaa Ludwigia.

Olen saanut kaikenkaikkiaan uskomatonta palautetta työstäni hevosten parissa. Paljon on tullut myös kehuja siitä mitä kaikkea olen tehnyt laidunten ja ympäristön ylläpidon ja huollon parissa sekä koneiden parissa pelatessa. Mutta hevoshommia koskevat kehut on ihan erityisiä sillä ne ovat tulleet hevosihmisiltä.
Kengittäjä oli vaikuttunut kun lyhensi varsojen kavioita ja mun piti pitää varsoja paikallaan, oli yllättynyt siitä miten paljon voimaa voi pienessä ihmisessä olla.
Työkaverini sanoi että mulla on erityinen yhteys hevosiin ja ymmärrän niitä todella hyvin.
Ylläpitohevosten omistajat ovat olleet tyytyväisiä hevosten hyvinvointiin ja siihen miten hyvin niistä pidetään huolta. Tuntuu aika hyvältä saada sellaista palautetta.

Työkaverini kertoi myös työnantajani yrittävän keksiä keinoja joilla saa minut pidettyä täällä vielä tämän vuodenkin jälkeen koska olen kuulemma liian hyvä päästettäväksi menemään. Suomalaisen elimistöä ei ole luotu kestämään tällaisia kommentteja, silmät alkaa hikoilla.

Viime viikolla yksi elämäni isoimmista haaveista toteutui. Yhden ylläpitohevosen omistaja ei pysty enää pitämään hevostaan. Koska hevonen on jo vanha, hän toivoi että se voisi jäädä tälle tallille. Tallinomistaja otti sen nimiinsä ja ollaan nyt yhteisomistajia hevoselle. Käytännössä se tarkoittaa sitä että hevonen on minun ja minun vastuullani niin kauan kun olen täällä.

22-vuotinen unelma toteutui ja nyt mulla on 27-vuotias risteytysponi. Hän on täysverisen ja newforestinponin risteytys, edellinen ratsastuskouluponi joka on nyt ollut kolme vuotta laidunta koristamassa. Nyt ollaan käyty maastoilemassa jockeyn kanssa kun hän ratsastaa hevosilla jotka eivät ole koskaan olleet maastossa. Minun pieni pommin varma poni on ollut hieno opettaja nuorisolle.
Käytiin myös työkaverin kanssa maastoilemassa, hän upealla kouluhevosellaan ja minä ponillani. Oli kerrassaan huikeeta!

Niin että tässä sitä ollaan, tämänhetkisessä unelmatyössä. Laitumella on poni jota saan pitää kuin omaani ja maastoilla maailman upeimmissa maisemissa. Kauas on tultu kotoa ja vielä ei ole tietoa minne elämä heittelee tästä eteenpäin. Sen tiedän että hevoset tulee olemaan mukana elämässä tästä eteenpäin.

Ihmisen paras ystävä

Pitkästä aikaa! On ollut aikamoista hullunmyllyä tässä viimeiset viikot ja blogi on jäänyt vähän taka-alalle kun elämääni ilmestyi tällainen pieni tapaus joka huolehtii siitä ettei aika käy ainakaan pitkäksi.

Kotona Suomessa meillä on ollut aina koiria. Rodultaan koirat ovat olleet Hovawartteja mutta joukkoon on mahtunut myös yksi sakemanni joka tuli aikuisena kodinvaihtajana sekä tämä sakemanni joka siellä whats app kuvista päätellen on tänäänkin touhunnut vinkulelunsa kanssa hengästymiseen asti.

Siksipä olikin aika outoa tulla tänne ja alkaa elämään arkea johon ei kuulunut koiria. Toki työ pitää aika kiireisenä täällä ja vapaa-ajan ja työajan raja on vähän häilyvä, mutta kyllä sitä koiraa kaipasi kuitenkin.

Kun tulin pari kuukautta sitten takaisin Englantiin Suomesta, aloin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti miettimään koiran hankintaa. Syitä oli monia; kaipasin seuraa, halusin tekemistä vapaa-ajalle, rahaa oli säästössä ihan mukavasti ja töissä oli väljempää.
Aluksi katselin netistä ja facebookin myyntipalstoilta, mutta melko pian huomasin että täällä ollaan vähän eri tilanteessa kasvatuksen kanssa kuin Suomessa. Suurinta osaa koirista ei oltu rekisteröity kennelliittoon ja ilmoitukset oli monesti hyvin puutteellisia ja epäilyttäviä. Kyselin facebookin britanniansuomalaisten ryhmästäkin apua ja sain monenlaisia ehdotuksia koiratarhoista rankkureihin. Kuitenkin tiesin että haluan koiran joka on rekisteröity kennelliittoon ja jonka taustat on tiedossa.

Sitten otin yhteyttä ystävääni Anitaan joka on yhden edesmenneen koiramme kasvattaja ja on pysynyt ystävänä ihan tuolta vuodesta 2001 asti. Kysyin tietäisikö hän paimenkoirakasvattajia Englannista, kun täällä paljon vierailee ja tuntee valtavasti koiraihmisiä. En edes kysynyt hovawartin pennuista sillä tiesin että pentueita syntyy vain muutama vuodessa ja niistäkin osa on keskinkertaisia.

Anita kuitenkin ilmoitti että yksi lupaavan oloinen hoffipentue löytyisi ja alkoi selvittämään taustoja ja tietoja. Ja loppujen lopuksi alkoi vaikuttamaan jo tosi lupaavalta ja kirjoittelin kotipuoleenkin että mitä tässä oon mietiskellyt ja selvitellyt viimeaikoina.

Lopulta sain kasvattajan yhteystiedot ja kirjoiteltiin sähköpostia ja soiteltiin asian tiimoilta ja pian huomasinkin että olin sopinut muutaman viikon päähän reissun kasvattajan luo pentuja katsomaan.

Niinpä sitten 16.7. otin suunnaksi Lancashiren ja lähdin roadtripille. Matka oli pitkä ja vaativa. Ennen tuota päivää pisin ajoni Englannissa oli ollut Southamptoniin ja takaisin, suuntaansa siihen reissuun kului 40 minuuttia.

Sen sijaan tällä kertaa piti ajaa käytännössä koko maan halki pituussuunnassa. Ehdin nähdä vilaukselta aikamoisen läpileikkauksen tästä maasta. Moottoritiet oli hyvässä kunnossa ja alkumatkasta tiet oli melko tyhjiä niin sai surutta kokeilla miten tuo pienen pieni murokippo (Peugeot 107) pärjää oikeanpuolimmaisella kaistalla.

Newcastlen jälkeen alkoivat ruuhkat, tietyöt ja odottelu. Mutta pian oli taas väljempää ja lopulta selvisin kuin selvisinkin turvallisesti perille.

Vietin mainion iltapäivän pentujen tuoksua haistellen ja pieniä palleroisia halien. Otettiin myös erilleen kaikki neljä mustaa urospentua ja niistä tein valinnan. Toinen harkitsemistani oli pienikokoinen mutta sympaattinen ja luonteeltaan miellyttävä reppana, toinen taas normaalikokoinen, tasapainoinen ja luonteeltaan ehkä hieman hillitympi pentu. Kahdella muulla oli suuret valkoiset laikut rinnassa joten ne karsin pois heti alkuunsa. Jos pentua aikoo viedä näyttelyyn Suomessa, valkoinen laikku on monelle tuomarille ehdoton ei. Lisäksi halusin täysin mustan pennun.

Jätin lopullisen valinnan myöhemmäksi mutta jo seuraavana aamuna kirjoitin kasvattajalle että valitsen sen jälkimmäisen, voimakkaamman ja omaan silmääni miellyttävämmän.

Tuona lauantaina ajoin yhteensä 580 mailia mikä on jotakuinkin 930 kilometriä. Aikamoinen reissu mutta tulipahan tehtyä.

Pennun tuloon valmistauduin aitaamalla huoneeni takana olevan pienen takahuoneen siten että pennulle oli turvallinen alue jonne laitoin myös pahvia pohjalle. Ajattelin että pennun voi opettaa ensialkuun siihen että sinne voi mennä asioilleen jos ei ulos ehditä. Myös miehekkään pinkit kupit löysin kissojen varastosta ja lunastin käyttööni.

Äiti lähetti mulle pyynnöstäni meidän koirien vanhan pentupannan joka on ollut kaikilla pennuillamme, alkaen Nallen pentuajoista vuodelta 1993. 

Hain pennun kotiin 30.7. kun se oli päivälleen 7 viikon ikäinen. Oli aika jännittävää nostaa kauppasumma pankkiautomaatilta ja kirjoittaa oma nimmari sopimukseen uuden omistajan kohdalle. Vaikka meillä on koiria ollut aina, mulla oli nyt käsissäni ensimmäinen ikioma koira.

Ja ikäänkuin se pennun hankkiminen ei olisi muutenkin jännittävää ja hermoja koettelevaa puuhaa, on vielä ihan eri asia hankkia se ensimmäinen koira ulkomailta ja miettiä kaikkia asioita englanniksi. Lisäksi piti kotiin päästyä muuttaa koiran omistajuus netissä ja rekisteröityä kennelliittoon ja ottaa selvää mielettömästä määrästä asioita. Onneksi kasvattaja oli etukäteen kertonut mitä kaikkea pitää tehdä ja miten ne tehdään. Loppujen lopuksi ei se ollutkaan niin vaikeaa. Tällä hetkellä kaikki on kunnossa, enää pitää jatkaa pennun vakuutusta parin viikon kuluttua ja varata aika seuraaviin rokotuksiin. On ollut kyllä aikamoinen työmaa mutta kunnialla on tästäkin selvitty.

Pentu itsessään oli alusta asti helppo tapaus. Ensimmäisestä illasta lähtien yhteiselo alkoi sujumaan mainiosti ja rakastin penskaa alusta asti. Jo kotiintuloa seuraavana päivänä jouduttiin jännään tilanteeseen kun meillä järjestettiin Great Dorset Chilli festival (Englannissa majailevat lukijat ehkä tietää. Lyhyesti sanottuna mieletön määrä chiliin kiintyneitä ihmisiä kokoontuu viikonlopuksi maistelemaan chilejä) ja käytiin ihmettelemässä sitä. Pentu käveli perässäni ilman hihnaa ja oli oikein reipas. Välillä vein sen takaisin huoneeseeni nukkumaan ja siellä se oli tyytyväisenä odottelemassa kun tulin takaisinkin.

Mitään eroahdistusta en ole havainnut. Pentu on tosiaan alusta asti tottunut siihen että sisälle mennään rauhoittumaan ja nukkumaan ja muuten temmelletään ulkona. Pentu on mulla mukana töissä niin paljon kuin mahdollista. Se mahtuu traktorin penkin viereen ja makoilee siinä kun niitän laitumia. Se auttaa myös aitaamisessa, yleensä roikkumalla narussa ja luulemalla että tämä on leikki.

Hevoset ruokitaan yhdessä ja kissat samoin. Hevosia se karttaa yleensä mutta tänäänkin tervehti laitumella varsoja kun sai istua mun jalkojen juuressa. Kissoja se haluaisi jahdata mutta ne mokomat perkeleet ei ymmärrä koiranpentuleikkejä vaan sähisee ja pakenee, kummallista.

Mutta mikä pennulle nimeksi? Se oli mulle aluksi aikamoinen pulma. Mulla oli mielessä yksi nimi mutta ajattelin että tokkopa se on hyvä nimi jollekin noin sievälle.

Mutta seuraavana päivänä totesin että kyllä se sittenkin on niin että nimeksi tulee Grim. Grim tarkoittaa synkkää, julmaa, armotonta ja muuta vastaavaa.

Mutta oma tarinani tälle nimelle on yllättäen peräisin Harry Pottereista. Kalmankoira on alkuperäiskielellä Grim ja koska tästä pitäisi kasvaa iso, musta ja karvainen niin hän olkoon Grim. Lisäksi Britanniassa on paljon tarinoita paholaiskoirista (mm Baskervillen koira) ja Lancashiressä tämä paholaiskoira tunnetaan nimellä Grim. Koska oma pentunikin on kotoisin Lancashirestä, tämä sinetöi nimen kohtalon.

Virallinen nimi on puolestaan Annvad Count Irvine. Mua nauratti niin kovasti kun kuulin sen, kasvattaja kun ei tiennyt että työskentelen tällaisella estatella jonka keskiössä on vanha ja upea stately home ja työnantajan nimen edessä on sellainen titteli jonka saa vaan perimällä.

Niin että nuoriherra Grim sopii tänne vallan mainiosti kennelnimensä kanssa.

Kaikki ihmiset ketä meillä on täällä töissä, ovat olleet kovin ihastuneita Grimiin. Kaikki ovat kovin eläinrakkaita ja suurimmalla osalla onkin omia koiriakin joten ihmiset osaa yleensä käyttäytyä pennun kanssa. Tämä ympäristö on mitä mainioin pennun kasvatukseen, sillä täällä on paljon toimintaa ja monenlaista nähtävää. Mulla on sellainen tunne että tästä tulee aika mainio koira aikuisena.

Grim on ollut mulla mukana jo pubeissa ja paikallisella maalaisklubilla. Koirat on melkein kaikkialle tervetulleita ja ihmiset tulee helposti juttusille kun huomaavat että koira on mukana. Ja mullehan se kelpaa, aina on mukava jututtaa ihmisiä.

Vanhempani olivat täällä käymässä viikon verran. Grim oli mielissään kun sai viettää aikaa heidän kanssaan ja minä olin mielissäni kun sain tehdä töitä välillä ilman koiraa ja miettimättä sitä että jokohan se on herännyt ja syönyt laturini.

Kaiken kaikkiaan olen ollut tyytyväinen päätökseeni hankkia koira. On mukava tulla kotiin kun vastassa on joku joka on oikeasti iloinen jälleennäkemisestä. Vaikka teettäähän se työtäkin, mutta loppujen lopuksi on se kaikki sen arvoista.

Kovin on kuvapainotteinen tämä julkaisu, mutta sanoisin että maailmassa ei ole koskaan liikaa koiranpentukuvia. Siispä tässä nämä loputkin nyt sitten. En ota vastuuta jos nostattavat koiranpentukuumeen.