Say hello to my little friend

Tällä kertaa päivityksen tekstiosio tulee vähän myöhemmin - sillä univelkaa on kertynyt viime aikoina niin jännityksen kuin tämänaamuisen vikinäkonsertin takia ja aivot ei jaksa enää syöttää järkevää tekstiä - mutta nämä kuvat puhukoon puolestaan.
Sanotaan vaan että oon aika onnellinen juuri nyt.

Viimein kuulumisia

Seuraa kuulumisia arjesta, tällä kertaa kuvien merkeissä!

Tänään piti täyttää yhden laitumen vesisäiliö. Muille laitumille vesi tulee ihan putkea pitkin mutta tuo laidun on etäämpänä ja siellä on erillinen säiliö joka pitää käydä täyttämässä aina tarpeen vaatiessa.

Toissapäivänä vein yhden hevosen toiselle tallille kengittäjän vierailua varten. Tämä sankari kun onnistui keväällä vapautumaan kengistään niin ahkerasti että sai sitten hetken aikaa olla ilman ja kasvatella kavioitaan. Nyt on uudet kengät etusissa ja hyvältä näyttää ja ilmeisesti tuntuu. En ollut noita kengittäjiä tavannutkaan aikaisemmin mutta tykkäsin kovasti heistä. Ensinnäkin siksi että olivat paikalla sovittuun aikaan. Tunnen itse kengittäjän joka meillä käy ja hän on välillä tunninkin myöhässä eikä ilmoittele mitään tai pyytele anteeksi. Oli siis mukavaa vaihtelua tällainen yleellisyys.

Maanantai-illan puhdetöitä. Neljä kuormaa heitettiin yhden farmiukon kanssa, hänellä alla kuormaaja ja perässä kärry niin sai tehtyä itelleenkin kuorman ja lastasi ja purki molemmat kuormat sitten. Kohtuullisen painava kuorma, pikkusen meinasi olla jänniä paikkoja kuoppaisilla pikkuteillä.

Viime viikonloppuna oli ponilla pesupäivä. Se on nyt ollut tämän viikon lastenleirillä, sitä varten piti kylvettää vanha rouva että kehtaa viedä ihmisten ilmoille. 

On ollut niin kuivaa että laitumet on aika kuppasen näköisiä. Oon koittanut niitä harailla ja tehdä sadetanssia että saataisi vähän eloa kasvillisuuteen. Nyt alkaa onneksi jo näyttää vähän paremmalta!

Kaks syö kuormasta ja yhden mielestä ruoho on vihreempää aidan toisella puolella.

Vein yhtenä iltapäivänä viisi kuormaa haraamaani kuivaa ja kuollutta ruohoa kahdelta laitumelta pois. Kohtuullisen lämmin siinä tuli näissä olosuhteissa talikon varressa heiluessa.

Maisemissa ei valittamista! Vähän kun ruoho vielä vihertäisi niin olisi melko idyllistä!

Kärry johon lannat siivotaan karsinoista. Ei ihan hirveesti oo tilaa töppäillä peruutellessa kärryä kun sen käy tyhjentämässä ja tuo takaisin paikalleen. Kaatuu muuten vanha navetta kuin korttitalo. Mutta mukavaa hommaa, tykkään peruutteluharjoituksista!

Vanha pyöröpaali haisi ladon nurkissa, ei haise enää kun otin asiaksi viedä tunkiolle.

Isot pojat otti mukaan rehuntekoon yhdeksi päiväksi pari viikkoa sitten! Oli hieno päivä, nautin kovasti kun sai kärryn kanssa pelailla ja viettää päivän traktorin hytissä.

Tuollaisen reissun tein melkein pari viikkoa sitten! Ajoin yhtenä kauniina lauantaina 580 mailia eli 933 kilometriä. Tätä ennen pisin reissuni oli ollut meiltä Southamptoniin ja takaisin, Southampton näkyykin tuossa oikeassa reunassa karttaa.. Eli aikamoinen matka tuli taitettua ja nähtyä vilaukselta melkoinen määrä mielenkiintoisia paikkoja.

Ajoin suuntaansa noin 5 tuntia ja lisäksi pidin yhden tauon mennen tullen. Paikanpäällä kohteessani vietin muutaman tunnin ennen paluuta.. Illalla olin aika pökerryksissäni ja puutunut ja uupunut 13 tunnin rutistuksesta. Ajaminen on hauskaa mutta välillä alkaa puuduttaa kun seurana on vain radio.

Mutta tänä viikonloppuna edessä on samainen matka taas. Tällä kertaa tosin kenties joutuisampi ja mieluisampi ainakin takaisin tullessa. Mutta siitä lisää ehkä jo sunnuntaina.. Tai alkuviikosta!

Gloucester cathedral

Vaikka nyt olisi tarinaa vaikka millä mitalla ihan työhommienkin puitteissa niin tämä postaus pyhitetään eiliselle päivälle ja pitkäaikaisen haaveen toteutumiselle.

Minä - niin kuin niin monet muutkin - olen syntynyt siihen aikaan kun tähdet oli oikeassa asemassa ja näin ollen sain kasvaa yhdessä ilmiön nimeltä Harry Potter kanssa. Muistan elävästi keskusteluja alakoulun aikaan välitunnilla kun puhuttiin Salaisuuksien Kammiosta joka oli siihen aikaan juuri ilmestynyt suomeksi. Väiteltiin siitä ovatko elokuvat parempia kuin kirjat vai toisinpäin. Kaverillani oli VHSllä ensimmäiset elokuvat ja hänen kanssaan taidettiin katsoa ne ekan kerran. Kun Azkabanin Vanki ilmestyi videolle, pari ensimmäistä katselukertaa oli sellaisia että peitin silmät aina ihmissusikohdan paikkeilla, oli niin jännät paikat!

Kirjat kahlattiin kannesta kanteen ja useaan otteeseen. Niistä löytyi aina uutta ja yllättävää vaikka toisaalta suurimman osan repliikeistä osasinkin jo ulkoa.
Sitten eräänä jouluna paketista paljastui Puoliverinen Prinssi alkuperäiskielellä. Jonkin aikaa se sai hautua hyllyssä kunnes mielenkiinti voitti ja aloin lukemaan sitä. Yllättäen teksti olikin helppolukuista ja ymmärrystä edesauttoi myös se että kirja oli etukäteen luettu tunnollisesti suomeksi pariinkin kertaan.

Väittäisin että tuo oli yksi sysäys siihen suuntaan joka lopulta johti siihen että houkutus lähteä Englantiin kasvoi kestämättömän suureksi. Olin aina ollut aika hyvä englannin opiskelussa mutta kun Harry Potterin maailma aukesi mulle myös englanniksi, siitä alkoi mun omatoiminen opiskelu. Pikkuhiljaa kielitaito karttui ja jossain vaiheessa elokuvista jäivät tekstit pois. Sittemmin toki maku kirjallisuuden ja elokuvien suhteen laajeni merkittävästi.
Noiden kirjojen ja elokuvien kautta ihastuin myös Englantiin. Elokuvissa kuvatut maisemat ja rakennukset olivat henkeäsalpaavia ja kirjailijana J.K Rowling taas osasi maalailla sellaisia mielikuvia että mielenkiinto sumujen saarta kohtaan alkoi kasvaa.

Tällaisen pitkän ja huteran aasinsillan kautta päästään viimein itse asiaan, eli siihen missä kävin sunnuntaina. Olin aiemmin googletellut elokuvasarjan filmauspaikkoja ja tajusin että yksi merkittävä paikka olisi parin tunnin ajon päässä. Koska tekemistä ei vapaaviikonloppuna ollut juurikaan, nostin kytkintä ja käänsin pösön keulan kohti Gloucesterin katedraalia.

En ole koskaan käynyt vastaavassa paikassa. Jo rakennuksen näkeminen ulkoa oli henkeäsalpaavaa. Aina kun näen vanhoja, koristeellisia ja vaikuttavan kokoisia rakennuksia, ensimmäisenä tulee vaan mieleen että ihmiset on rakentaneet tämänkin rakennuksen aikana jolloin rakennustekniikka ja työkalut ovat olleet vähän eri luokkaa kuin nykyään. Hattu nousee ja korkealle!

 

Lähdin tosiaan katsastamaan paikan koska siellä on kuvattu useita kohtauksia etenkin kahteen ensimmäiseen Harry Potter -elokuvaan. Kun viimein pääsin upeiden ikkunamaalausten, koristeellisten kattojen ja patsaiden, kuorolaulua kaikuvan kappelin ja muiden vaikuttavien paikkojen ohi, huomasin astelevani suoraan tutun oloisille käytäville. En ollut uskoa silmiäni että olin oikeasti selvittänyt tieni Keski-Suomen perämetsistä näille koordinaateille.

Toki otin sitten kuvan kohti väärää päätä käytävää. Mutta näiden pylväiden taakse Harry ja Ron piiloutuivat kun peikko vaelsi kohti tyttöjen vessaa Viisasten Kivessä.
Noiden pylväiden oikealla puolella on paikka nimeltä Lavatorium, munkit käyttivät sitä peseytymiseen. Puoliverisessä prinssissä Harry piiloutuu sinne ja kuulee että Kalkaros on tehnyt Unbreakable vown (riikkumaton vala? ei voi muistaa suomennosta enää).

Ja nyt kun uudelleen katselin kuvia niin löytyihän sieltä kuva juuri oikeaan suuntaankin. Kun ottaa muutaman sata kuvaa niin joskus niistä muutama sitten onnistuukin.

Ikkunat jonka raosta hämähäkit pakenivat Salaisuuksien Kammiossa

Käytävä jonka Murjottava Myrtti laittoi tulvimaan Salaisuuksien kammiossa. Myös käytävä jonka seinälle ilmestyivät verellä kirjaillut viestit sekä jonka seisällä roikkui kangistettu Norriska.

Puoliverisessä Prinssissä Harry ja Ron seisoskelevat tällä seinustalla nauttien hyppytunnista, kunnes professori McGarmiwa ilmestyy keskeyttämään hauskanpidon.

Nämä ovet olivat alunperin vaaleat. Elokuvia varten ne maalattiin näyttämään vanhemmilta ja sen jälkeen ne näyttivätkin niin hyviltä että saivat jäädä sellaisiksi.

Sisäpihalla yhden oven pielessä on tällainen patsas. Se näkyy Viisasten kivessä kohtauksessa jossa oppilaat johdetaan tupiinsa peikon takia ja Harry ja Ron tajuavat että Hermione puuttuu joukosta.

Salaisuuksien kammiossa nämä ovet poistettiin kokonaan ja korvattiin pienemmällä ovella, uusilla portailla ja seinillä ja tämä toimi osana portaikkoa Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen.

Viisasten kivessä tämä oviaukko toimi sisäänkäyntinä Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Elokuvassa ovesta oltiin tehty pienempi ja sen edessä roikkui Lihavan Leidin muotokuva. Alaspäin laskeutuvat rappuset oli peitetty valelattialla ja lattia tehtiin viettämään ylöspäin. Käytävän päässä oli suuri valokuva oleskeluhuoneesta ja se kuva valaistiin takaapäin jolloin näyttii että käytävän päässä olisi oikea huone.

Jopa turistilaumojen, kirkkokuorojen ja kuvia sarjatulella räpsivien aasialaisturistien ympäröimänä paikka oli maaginen ja kunnioitusta herättävä. Ikkunamaalaukset olivat ihan uskomattomia ja toivat kuviin hienoa tunnelmaa.
Suurten tummien lattialaattojen alle on haudattu tärkeitä henkilöitä, paikka huokui vuosisatojen takaista tunnelmaa ja oli uskomaton ihan historiallisista ja arkkitehtuurisistakin syistä. Jos olisin yhtään kärsivällisempi ja jaksaisin hitaita mummeleita ja huutavia kakaroita niin olisin tuppautunut jollekin opastetulle kierrokselle mukaan.

Mutta jo näin yksin kiertäenkin sain kulumaan reilun pari tuntia. Yritin lähteä ehkä kolmesti, kerran olin jo ulko-ovella. Mutta aina palasin ihmettelemään noita käytäviä. Viimein sain itseni liikkeelle ja kotimatka sujuikin joutuisammin kuin tulomatka. Tuonne on mentävä uudelleen.

Sekalaista sunnuntaihöpinää

Hassua, reissuun lähtiessä oli suuren suuria odotuksia että viikonloppuisin todennäköisesti tulee kierrettyä katselemassa nähtävyyksiä, istuttua pubeissa ja hengailtua kavereiden kanssa. Mutta todellisuus on ihan toinen. Ehkä niin olisi käynyt jos tänne olisin tullut vaan nopeelle visiitille ja paluupäivämäärä olisi ollut tiedossa.

Todellisuudessa elämä täällä on alkanut olemaan aika rutiininomaista eikä loppujen lopuksi muistuta mitään välivuotta vaan enemmänkin ihan tavallisen työläisen arkea. Mulle tämä kyllä sopii, en ole koskaan ollut mikään bilehile ja mulle rentoutumiseksi riittää se että saa olla omassa rauhassa, käydä kävelyllä tai maata kämpässä Netflixiä katsellen.

Välillä tuntuu että en ehkä ota tarpeeksi irti tästä mahdollisuudesta asua toisessa maassa. Ennen lähtöä katselin paljon Au Pairit-sarjaa jossa tytöt viilettivät rimpsalla joka viikonloppu ja välillä arkenakin.
Mun tilanne tietenkin eroaa monella tavalla noiden tyttöjen tilanteesta. Sen sijaan että olisin perheenjäsen joka on lähinnä apuna, isosiskona ja kodinhengettärenä, mulla on oikea työ jota ei voi oikein verrata Au Pairin työhön vaikka samaisella nimikkeellä olenkin töissä.
Teen pitkää päivää, aamulla herään 6:55 ja työt alkaa 7:30. Päivän aikana on 1-1,5 tunnin tauko ja työpäivä loppuu yleensä klo 18 maissa. Itse kuitenkin teen monesti pidempää päivää kun saa rauhassa olla töissä eikä kukaan tule keskeyttämään. Lisäksi aika kuluu nopeammin kun on jotain tekemistä.
Fyysisesti työ ei ole raskasta, välillä pitää kantaa painavia tavaroita ja joskus koko päivä on yhtä kävelyä ja välillä traktoriin kytkettävät koneet vaatii vähän väkivaltaa ennen kun ne saa kytkettyä mutta koskaan en ole ollut fyysisesti uupunut töiden jälkeen.
Henkisellä tasolla on välillä rankkaa kun työnantaja asettaa epäinhimillisiä aikamääreitä eikä aina tajua minkä verran aikaa mihinkäkin työhön menee. Onneksi niistäkin tilanteista selvitään yleensä puhumalla ja mulla on kylässä onneksi muutamia tuttuja joiden kanssa voidaan päivitellä ja purkaa fiiliksiä silloin kun tuntuu että pää räjähtää.

Lisäksi kavereiden saaminen on yllättävän hankalaa vieraassa maassa. En kyllä ole koskaan ollut erityisen hyvä saamaan kavereita saati pitämään yllä ystävyyttä. Toisaalta en ainakaan nyt ole tarvitsemassa sydänystäviä enkä ole ihmissuhteista riippuvainen. Oikeastaan tämä nykyinen tilanne on aika sopiva. Meillä on täällä muutama kymmentä työläistä ja lisäksi paljon ulkopuolisia urakoitsijoita milloin missäkin hommissa joten päivittäin täällä kohtaa ison joukon ihmisiä. Ihmisten kanssa on helppo jutella ja muutaman kanssa ollaan jopa ystävystytty.
Sillon kun alkaa pinna kiristymään, hurautan yleensä meidän työpajalle ja istun siellä hetken aikaa parantamassa maailmaa työukkojen kanssa. Tai ajan kaupalle jossa työskentelee työkaverini äiti, todella ihana ja hauska nainen joka osaa aina piristää päivää. Yksin ei siis tarvitse olla ja ihmiset on keskimäärin avuliaita ihan omasta aloitteestaan ja keskustelukyky on tallella.

Ennen minua täällä on ollut ainakin viisi tyttöä samalla nimikkeellä millä itsekin olen. Kaikki tytöt ovat kuitenkin olleet lähinnä ratsastajia ja tehneet siinä sivussa huoltojuttuja sen mitä ovat osanneet ja ehtineet. Käsittääkseni vain kaksi heistä on suorittaneet kurottajakortin mutta ratsastuskiireiden takia koneella ajo on jäänyt heiltä vähemmälle.
Mun taustat taas on hyvin erilaiset kuin muiden tyttöjen ja siksipä on ollut mukavaa että mulle on annettu lisävastuuta koneista ja huoltotoimenpiteistä koska muhun on luotettu. Olen ensimmäinen Au Pair joka on saanut ajaa isoja traktoreita täällä, pessyt omasta aloitteestaan työkoneitaan käytön jälkeen, trimmeröinyt säännöllisesti, hoitanut kaikki laitumet kuntoon yksinään ja korjannut aitoja sekä auttanut muita työläisiä heidän töissään. Onkin ollut mukavaa että mun työpanosta on myös arvostettu ja mut on otettu farmiukkojen ja muiden työläisten porukkaan mukaan hienosti. Yleensä hevostytöt on täällä jääneet vähän omaan arvoonsa kun tytöillä ei välttämättä ole ollut mielenkiintoa/aikaa/taitoa osallistua muuhun kuin ratsastukseen ja hevosten hoitoon.

Tämä viikko oli ihan mainio kyllä. Alkuviikosta hoidettiin alta kaikki kengitykset kahdessa päivässä. Onneksi suurin osa hevosista voitiin hoitaa ihan laitumella kun suurin osa on kengättömiä ja edessä oli vaan lyhennys. Muutama hevonen piti tuoda sisälle ja pari jouduttiin rauhoittamaankin.

Viime aikoina aika paljon työtä on teettänyt ensi vuoden varsojen alulle saattaminen. Onneksi työnantaja on eläinlääkäri ja hänellä on täällä kaikki välineet ja tilat joten siinä mielessä on ollut helppoa. Hevosten taluttelu on se kaikista aikaa vievin asia, laitumia on ympäri kylää ja välimatkat on aika pitkiä. Oon myös tehnyt pari reissua Southamptoniin hakemaan DHL terminaalilta hevosen siemennestettä joka on lähetetty Saksasta mutta DHL toimitus on viivästynyt ja siksipä painavasta kaasujalasta tunnettu Mari on saanut tehtäväkseen lähteä noutamaan kallista lastia.

Nyt pitäisi olla kaikki ultraukset tältä erää takana päin, toivottavasti. Ainakin viisi tammaa on nyt siemennetty ja mahdollisesti muutama vielä edessä.

Yksi varsakin on tuloillaan vielä parin viikon sisässä, sitten on kaikki tämän kesän varsat nähneet päivänvalon.

Vähän oon ehtinyt tehdä omiakin hommia; laitumia siistitty, aitoja korjailtu, muutama laidun niitetty.. Varsinaista kiirettä ei ole pitänyt onneksi. Ensi viikolla ajattelin trimmeröidä ja hoitaa muutaman jäljellä olevan laitumen siistiin kuntoon. Kuulemma ensi viikolla alkaa kuivaheinän kaataminenkin ja pikkuhiljaa aletaan valmistautumaan sadonkorjuuseen. Vielä en tiedä kaipaavatko mun apua, kaipa sieltä tulee sitten kyselyä epätoivon hetkellä.

Mulla on enää jäljellä yksi englannin tunti. Tämä kurssi jolle menin muistaakseni maalis-huhtikuussa on oikeasti tarkoitus suorittaa noin vuodessa. Käytännössä menin itse kurssille ihan vaan suorittaakseni kokeet. Muu luokka on suorittanut ryhmäkeskustelukokeen, puhekokeen ja luetunymmärtämisen kokeen. He aloittivat kurssin paljon minua ennen. Itse suoritin noiden lisäksi myös kuuntelukokeen ja kirjallisen kokeen. Keskiviikkona on edessä viimeinen osa kokeesta kun pitää kirjoittaa artikkeli.

On ollut mukava olla kurssilla jossa ei ole tarvinnut tehdä töitä läpäistäkseen sen. Jääkiekon MM-kisojen aikaan katsoin Suomi-Ranska pelin kännykästäni ja tein samalla tehtävät ja vastasin opettajan kysymyksiin.

Opettajiltani oon saanut ihan mahtavaa palautetta vaikka osallistumiseni onkin ollut vähän laiskanpuoleista. Mutta kielitaitoani on kehuttu ja viikko sitten toinen opettajistani sanoi että ihailee mun rauhallisuutta ja itsevarmuuttani. Olen kuulemma hyvä esiintyjä.

Se oli hauska kuula. Etenkin kun muistan tasan tarkkaan miten hermostunut esiintyjä olin koko peruskoulun ajan. Punastuin, hikoilin ja tärisin kun piti pitää puhe luokan edessä. Ääni värisi ja sönkötin, halusin vaan vajota lattian läpi. Vihasin äidinkielen improvisaationäytelmiä ja rippikoulun leikkejä.

Lukiossa aloin olemaan enemmän sinut itseni kanssa ja opin nauttimaan niistä hetkistä kun sain olla äänessä. Rakastin äidinkielen argumentointikurssia ja filosifian ja uskonnon tuntien keskusteluja etiikasta. Opin myös nauttimaan vieraalla kielellä puhumisesta koska tajusin että olin siinä aika hyvä.

Armeijassa kasvoin ehkä eniten esiintymään ja puhumaan yleisölle. Aliupseerikoulussa piti pitää useita erilaisia koulutuksia erilaisten aseiden käytöstä ja yleissotilaallisista taidoista. Silloin alettiin opettelemaan muodon viemistä, käskynantoa ja kurinpitoa.

Yksi raskaimmista harjoituksista oli perinnemarssi joka oli noin 50 kilometriä ja sisälsi yön yli marssimista, vesistönylitystä, suunnistusta ja ihan kaikkea mahdollista. Suurin osa tuosta marssista on ihan sumun peitossa päässäni. Mutta minä olin meidän ryhmän ryhmänjohtaja ja mulla oli ryhmässäni kaksi alikersanttia ja kasa oppilaita ja mun piti johtaa sitä laumaa siinä mielentilassa. Se oli sellainen kokemus jonka jälkeen tuntui että kaikesta selviää ja kaikki on vaan väliaikaista, jossain vaiheessa helpottaa.

Muu armeija-aika oli sekin opettavaista ja kaikki johtajakokemus mitä sieltä sain jäi kyllä mieleen. Opin olemaan aika paljon itsevarmempi. Olen kyllä aina ollut itsevarma mutta armeijassa sain päästää sen puolen itsestäni valloilleni ja tuntuu että siellä olin enemmän oma itseni kuin missään muualla.

Sen jälkeen esiintyminen on tuntunut yhä helpommalta enkä enää kavahda niin helposti siitä kun monta silmäparia kerralla katsoo minua ja oikeasti kuuntelee mitä minulla on sanottavana. Se on aika hieno tunne.

Yksi kielikurssin opettajistani sanoi että mun pitäisi mennä jonnekin esiintymään ja kertomaan miten päädyin tälle polulle millä olen nyt. Mulla on ollut aika mielenkiintoinen tie enkä vielä itsekään tiedä minne se johtaa.

Vähän surkeampiakin uutisia mahtuu kuitenkin joukkoon. Viime viikolla päästettiin vihreämmille laitumille yksi hevonen. Ratsastin sillä muutaman kerran keväällä ja ne oli kyllä mieleenpainuvia maastoiluja. Mutta vuosia jatkunut on-off ontuminen kävi lopulta liian raskaaksi omistajalle joka päätti että on parempi päästää hevonen pois kivuista, kun mikään hoito ei tuntunut tehoavan. Hyvää matkaa Saarka!