Todellisuudessa elämä täällä on alkanut olemaan aika rutiininomaista eikä loppujen lopuksi muistuta mitään välivuotta vaan enemmänkin ihan tavallisen työläisen arkea. Mulle tämä kyllä sopii, en ole koskaan ollut mikään bilehile ja mulle rentoutumiseksi riittää se että saa olla omassa rauhassa, käydä kävelyllä tai maata kämpässä Netflixiä katsellen.
Välillä tuntuu että en ehkä ota tarpeeksi irti tästä mahdollisuudesta asua toisessa maassa. Ennen lähtöä katselin paljon Au Pairit-sarjaa jossa tytöt viilettivät rimpsalla joka viikonloppu ja välillä arkenakin.
Mun tilanne tietenkin eroaa monella tavalla noiden tyttöjen tilanteesta. Sen sijaan että olisin perheenjäsen joka on lähinnä apuna, isosiskona ja kodinhengettärenä, mulla on oikea työ jota ei voi oikein verrata Au Pairin työhön vaikka samaisella nimikkeellä olenkin töissä.
Teen pitkää päivää, aamulla herään 6:55 ja työt alkaa 7:30. Päivän aikana on 1-1,5 tunnin tauko ja työpäivä loppuu yleensä klo 18 maissa. Itse kuitenkin teen monesti pidempää päivää kun saa rauhassa olla töissä eikä kukaan tule keskeyttämään. Lisäksi aika kuluu nopeammin kun on jotain tekemistä.
Fyysisesti työ ei ole raskasta, välillä pitää kantaa painavia tavaroita ja joskus koko päivä on yhtä kävelyä ja välillä traktoriin kytkettävät koneet vaatii vähän väkivaltaa ennen kun ne saa kytkettyä mutta koskaan en ole ollut fyysisesti uupunut töiden jälkeen.
Henkisellä tasolla on välillä rankkaa kun työnantaja asettaa epäinhimillisiä aikamääreitä eikä aina tajua minkä verran aikaa mihinkäkin työhön menee. Onneksi niistäkin tilanteista selvitään yleensä puhumalla ja mulla on kylässä onneksi muutamia tuttuja joiden kanssa voidaan päivitellä ja purkaa fiiliksiä silloin kun tuntuu että pää räjähtää.
Lisäksi kavereiden saaminen on yllättävän hankalaa vieraassa maassa. En kyllä ole koskaan ollut erityisen hyvä saamaan kavereita saati pitämään yllä ystävyyttä. Toisaalta en ainakaan nyt ole tarvitsemassa sydänystäviä enkä ole ihmissuhteista riippuvainen. Oikeastaan tämä nykyinen tilanne on aika sopiva. Meillä on täällä muutama kymmentä työläistä ja lisäksi paljon ulkopuolisia urakoitsijoita milloin missäkin hommissa joten päivittäin täällä kohtaa ison joukon ihmisiä. Ihmisten kanssa on helppo jutella ja muutaman kanssa ollaan jopa ystävystytty.
Sillon kun alkaa pinna kiristymään, hurautan yleensä meidän työpajalle ja istun siellä hetken aikaa parantamassa maailmaa työukkojen kanssa. Tai ajan kaupalle jossa työskentelee työkaverini äiti, todella ihana ja hauska nainen joka osaa aina piristää päivää. Yksin ei siis tarvitse olla ja ihmiset on keskimäärin avuliaita ihan omasta aloitteestaan ja keskustelukyky on tallella.
Ennen minua täällä on ollut ainakin viisi tyttöä samalla nimikkeellä millä itsekin olen. Kaikki tytöt ovat kuitenkin olleet lähinnä ratsastajia ja tehneet siinä sivussa huoltojuttuja sen mitä ovat osanneet ja ehtineet. Käsittääkseni vain kaksi heistä on suorittaneet kurottajakortin mutta ratsastuskiireiden takia koneella ajo on jäänyt heiltä vähemmälle.
Mun taustat taas on hyvin erilaiset kuin muiden tyttöjen ja siksipä on ollut mukavaa että mulle on annettu lisävastuuta koneista ja huoltotoimenpiteistä koska muhun on luotettu. Olen ensimmäinen Au Pair joka on saanut ajaa isoja traktoreita täällä, pessyt omasta aloitteestaan työkoneitaan käytön jälkeen, trimmeröinyt säännöllisesti, hoitanut kaikki laitumet kuntoon yksinään ja korjannut aitoja sekä auttanut muita työläisiä heidän töissään. Onkin ollut mukavaa että mun työpanosta on myös arvostettu ja mut on otettu farmiukkojen ja muiden työläisten porukkaan mukaan hienosti. Yleensä hevostytöt on täällä jääneet vähän omaan arvoonsa kun tytöillä ei välttämättä ole ollut mielenkiintoa/aikaa/taitoa osallistua muuhun kuin ratsastukseen ja hevosten hoitoon.
Tämä viikko oli ihan mainio kyllä. Alkuviikosta hoidettiin alta kaikki kengitykset kahdessa päivässä. Onneksi suurin osa hevosista voitiin hoitaa ihan laitumella kun suurin osa on kengättömiä ja edessä oli vaan lyhennys. Muutama hevonen piti tuoda sisälle ja pari jouduttiin rauhoittamaankin.
Viime aikoina aika paljon työtä on teettänyt ensi vuoden varsojen alulle saattaminen. Onneksi työnantaja on eläinlääkäri ja hänellä on täällä kaikki välineet ja tilat joten siinä mielessä on ollut helppoa. Hevosten taluttelu on se kaikista aikaa vievin asia, laitumia on ympäri kylää ja välimatkat on aika pitkiä. Oon myös tehnyt pari reissua Southamptoniin hakemaan DHL terminaalilta hevosen siemennestettä joka on lähetetty Saksasta mutta DHL toimitus on viivästynyt ja siksipä painavasta kaasujalasta tunnettu Mari on saanut tehtäväkseen lähteä noutamaan kallista lastia.
Nyt pitäisi olla kaikki ultraukset tältä erää takana päin, toivottavasti. Ainakin viisi tammaa on nyt siemennetty ja mahdollisesti muutama vielä edessä.
Yksi varsakin on tuloillaan vielä parin viikon sisässä, sitten on kaikki tämän kesän varsat nähneet päivänvalon.
Vähän oon ehtinyt tehdä omiakin hommia; laitumia siistitty, aitoja korjailtu, muutama laidun niitetty.. Varsinaista kiirettä ei ole pitänyt onneksi. Ensi viikolla ajattelin trimmeröidä ja hoitaa muutaman jäljellä olevan laitumen siistiin kuntoon. Kuulemma ensi viikolla alkaa kuivaheinän kaataminenkin ja pikkuhiljaa aletaan valmistautumaan sadonkorjuuseen. Vielä en tiedä kaipaavatko mun apua, kaipa sieltä tulee sitten kyselyä epätoivon hetkellä.
Mulla on enää jäljellä yksi englannin tunti. Tämä kurssi jolle menin muistaakseni maalis-huhtikuussa on oikeasti tarkoitus suorittaa noin vuodessa. Käytännössä menin itse kurssille ihan vaan suorittaakseni kokeet. Muu luokka on suorittanut ryhmäkeskustelukokeen, puhekokeen ja luetunymmärtämisen kokeen. He aloittivat kurssin paljon minua ennen. Itse suoritin noiden lisäksi myös kuuntelukokeen ja kirjallisen kokeen. Keskiviikkona on edessä viimeinen osa kokeesta kun pitää kirjoittaa artikkeli.
On ollut mukava olla kurssilla jossa ei ole tarvinnut tehdä töitä läpäistäkseen sen. Jääkiekon MM-kisojen aikaan katsoin Suomi-Ranska pelin kännykästäni ja tein samalla tehtävät ja vastasin opettajan kysymyksiin.
Opettajiltani oon saanut ihan mahtavaa palautetta vaikka osallistumiseni onkin ollut vähän laiskanpuoleista. Mutta kielitaitoani on kehuttu ja viikko sitten toinen opettajistani sanoi että ihailee mun rauhallisuutta ja itsevarmuuttani. Olen kuulemma hyvä esiintyjä.
Se oli hauska kuula. Etenkin kun muistan tasan tarkkaan miten hermostunut esiintyjä olin koko peruskoulun ajan. Punastuin, hikoilin ja tärisin kun piti pitää puhe luokan edessä. Ääni värisi ja sönkötin, halusin vaan vajota lattian läpi. Vihasin äidinkielen improvisaationäytelmiä ja rippikoulun leikkejä.
Lukiossa aloin olemaan enemmän sinut itseni kanssa ja opin nauttimaan niistä hetkistä kun sain olla äänessä. Rakastin äidinkielen argumentointikurssia ja filosifian ja uskonnon tuntien keskusteluja etiikasta. Opin myös nauttimaan vieraalla kielellä puhumisesta koska tajusin että olin siinä aika hyvä.
Armeijassa kasvoin ehkä eniten esiintymään ja puhumaan yleisölle. Aliupseerikoulussa piti pitää useita erilaisia koulutuksia erilaisten aseiden käytöstä ja yleissotilaallisista taidoista. Silloin alettiin opettelemaan muodon viemistä, käskynantoa ja kurinpitoa.
Yksi raskaimmista harjoituksista oli perinnemarssi joka oli noin 50 kilometriä ja sisälsi yön yli marssimista, vesistönylitystä, suunnistusta ja ihan kaikkea mahdollista. Suurin osa tuosta marssista on ihan sumun peitossa päässäni. Mutta minä olin meidän ryhmän ryhmänjohtaja ja mulla oli ryhmässäni kaksi alikersanttia ja kasa oppilaita ja mun piti johtaa sitä laumaa siinä mielentilassa. Se oli sellainen kokemus jonka jälkeen tuntui että kaikesta selviää ja kaikki on vaan väliaikaista, jossain vaiheessa helpottaa.
Muu armeija-aika oli sekin opettavaista ja kaikki johtajakokemus mitä sieltä sain jäi kyllä mieleen. Opin olemaan aika paljon itsevarmempi. Olen kyllä aina ollut itsevarma mutta armeijassa sain päästää sen puolen itsestäni valloilleni ja tuntuu että siellä olin enemmän oma itseni kuin missään muualla.
Sen jälkeen esiintyminen on tuntunut yhä helpommalta enkä enää kavahda niin helposti siitä kun monta silmäparia kerralla katsoo minua ja oikeasti kuuntelee mitä minulla on sanottavana. Se on aika hieno tunne.
Yksi kielikurssin opettajistani sanoi että mun pitäisi mennä jonnekin esiintymään ja kertomaan miten päädyin tälle polulle millä olen nyt. Mulla on ollut aika mielenkiintoinen tie enkä vielä itsekään tiedä minne se johtaa.
Vähän surkeampiakin uutisia mahtuu kuitenkin joukkoon. Viime viikolla päästettiin vihreämmille laitumille yksi hevonen. Ratsastin sillä muutaman kerran keväällä ja ne oli kyllä mieleenpainuvia maastoiluja. Mutta vuosia jatkunut on-off ontuminen kävi lopulta liian raskaaksi omistajalle joka päätti että on parempi päästää hevonen pois kivuista, kun mikään hoito ei tuntunut tehoavan. Hyvää matkaa Saarka!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti